lauantai 24. joulukuuta 2016

Sananen joulusta, tontuista ja lapsen uskosta.

Jossain on kai vielä joulu lauloi Göstä aikoinaan. Samaisessa kappaleessa uumoiltiin myös jossain satavan valkeaa lunta. Göstä Sundqvist sanoitti vuosia sitten yhdet osuvimmista, realistisuudellaan puhuttelevimmista joululauluista. En juurikaan ole automarketeissa näin joulun alla hypännyt, mutta se mitä näissä hirvityksissä joululaulujen sesonkina olen piipahtanut, en ole jostain syystä kuullut Leevi and the Leavingsin Oikein surullista joulua* -satiiria. En myöskään mustan huumorin helmeä Jouluaattona kännissä. Näihin on syynsä, hyvätkin, mutta ehkä toisinaan olisi tuolla markkinahulinassa tärkeää kuulla esimerkiksi seuraavat sanat:

"Ding dong joulun kellot soivat radiossa
ding dong ding dong
ja vahingossa melkein muistaa että
autuaampi antaa kuin ottaa on"             

tai

"Ding dong kassakone kilkkaa myymälässä
ja rahaa on
elämässä koittaa riemunaika auvoisa kaikille
kun joulu on"*

Kuka sitä nyt surullista joulua haluaa kenellekään toivottaa. Paitsi ehkä Göstä. Suru kuitenkin jouluun monilla kuuluu, siitä olemme saaneet uutisista riittävästi kuulla. Voi olla etten tällaisia pohtisi, jos omat muistikuvani joulusta olisi surun värittämiä. Vaan pehmoiset piparkakun tuoksuiset joulumuistot olen saanut mieleni repussa kantaa. Tietenkin sitä toivoo, että samanlaiseen lämpöön voisi omien lasten joulumuistot kääriä. Että kun he sitten joskus katselevat eloaan taaksepäin, tuoksuisi muistoissa onni, ilo ja valo. 

Käsi pystyyn ne jotka ovat ottaneet tontut apujoukoiksi ”kasvatuksellisissa” tehtävissään? Käsi pystyyn, jos tonttu sana on livahtanut suusta pukemisen, syömisen, hampaidenpesun, nukkumaanmenon ja narisevan lapsen ojentamisen yhteydessä? Meillä ainakin tonttu on toiminut kyseenalaisena kasvatustoverina jo usean viikon. Nuorempi ei ole vielä tonttu iässä, mutta tämä esikoululainen yhä sinnittelee. Olen pohdiskellut ja yrittänyt muistella missä vaiheessa oma lapsen uskoni horjahti lopullisesti realismin astuessa, kovasti isän saappailta muistuttavien kenkien kanssa, lapsenvarpailleni. Isänhän piti lähteä joulupukkia vastaan? Oliko tontuilla muistuttaminen yhä pätevä keino kuusivuotiaan Ramin ojentamisessa? Pitääpä kysellä jouluna vanhemmilta.

Vilpittömästi tuo esikoinen tuntuu lapsenuskonsa pieluksista yhä kiinni pitävän. Toissapäivänä kaveri kertoi jutelleensa tontun kanssa meidän vessassa. Oli kertonut yhden lahjatoiveensa tuolle 15 senttimetrin pituiselle kodinhaltijalle, joka saattaa asustaa pyykinpesukoneemme takana (taisin kerran mainita näin). Tonttu oli sanonut pojan saavan lahjan, joko 23 tai 24 päivä. (?) Tai sitten poika huijaa. Vastaa valheeseen valheella. On tullut mietittyä tätä valheiden viljelemistä puolin ja toisin, sillä muutaman kerran tässä loppusyksyn aikana poika on jäänyt valheesta kiinni. Valheella tavoitellaan jotain. Huomiota, empatiaa, omaa etua? Mitä niistä vai kaikkia kerralla? Kenties oman kasvatuskritiikkini valehtelemisen vääryydestä jäi terävimmältä kärjeltään hieman tylsäksi, kun itse vanhempana päivittäin valehtelen tontuista. Kumpi on pahempi, lapsen vai aikuisen valhe? Aihetta liippaa parin päivän takainen HS:n pääkirjoitus, jossa pohdittiin onko oikein valehdella joulupukista. En pidä sitä kohtuuttoman suurena kasvatuksellisena virheenä. Se on myös vanhempien keino pitää itse kiinni omien lapsuuden joulujensa taikamaailmasta. Viedä tarinaperinnettä eteenpäin.

Tonttuperhe vuosien takaa. 

Samaisen päivän iltana kun poika oli puhunut kotitonttumme kanssa (eri asia kuin joulutonttu, mutta en viitsi sekoittaa pojan päätä enempää) hän kyseli nukkumaan mennessä, että ”onko jokaisessa kodissa vain yksi tonttu”? Sujuvasti huomasin laskettelevani onnellista palturia, että kyllä juu ja siellä meidän mökillä on kolmekin eri tomtegubbea, niin saunassa, entisessä navetassa kuin vanhassa päärakennuksessakin, jokaisessa omansa. Ehkä itse vain haluan niin kovasti uskoa tähän tarinaan.

Jouluumme kuuluu tänä vuonna seikkailua sen verran, että lahjoja jaetaan lapsille ja vähän aikuisillekin sekä jouluaattona että joulupäivänä. Poika totesi kuultuaan saavansa lahjoja kahdessa eri paikassa kahtena eri päivänä, että ”en tajua kyllä yhtään mitään”. Yritin selittää jotain sellaista, että joulupukki tietää, että vietät joulua kahtena päivänä, kahdessa eri mummolassa ja on varmaan kiva, että saat lahjoja molemmissa paikoissa, niin poika, että ”miten se joulupukki sen voi tietää”? Joulupukki, jos kuka, tietää kuule kaikenlaista.

Siinä on uusi. 

Talvipäivänseisaus 21. joulukuuta on voimallinen päivä. Päivä ei enää lyhene, pimeys taittuu, valon määrä alkaa lisääntymään. Se on yksi joulun keskeisin viesti. Pimeyden horisonttiin ilmestyy valojuova, joka kasvaa. Lapsenuskon maailmasta on luontevaa siirtyä puhumaan joulun ihmeistä. Edesmennyttä Ilkka Malbergia lainaten ensimmäisen maailmansodan joulukertomus on joulukertomuksista ylittämätön. Järkeä pakenevan mielettömyyden keskellä sodan osapuolet, liejuisiin juoksuhautoihin jumiutuneet, toisiaan uuden sotateknologian tuomalla voimalla teurastaneet, laskevatkin aseensa esimiesten määräyksiä vastustaen ja lähtevät juttelemaan, halailemaan ja laulamaan joululauluja ei-kenenkään maalle. Joulun 1914 ihme, tosi tarina, jossa Jouluyö, juhlayön kaikuessa tappotantereella sodan osapuolet keräävät kaatuneita aseveljiään, on kertomisen arvoinen, joka joulu. Mielettömyyden keskellä on toivon mahdollisuus. Kyynisyyden voittaa vain optimismi. Ja kuten Göstä, siinä parhaassa joululaulussaan kirjoittaa: 

"Jossain sataa valkeaa lunta 
jossain, ja on kaikki kuin unta 
jossain koko aurinkokunta 
uuden toivon saa"

Rauhaisaa joulua ihmiset!





tiistai 20. joulukuuta 2016

Mitäs me laitettais seuraavaksi soimaan? - Lastenmusiikkia, musiikkia josta lapsi haltioituu!

Suomessa tehdään paljon hyvää lastenmusiikkia. Sen on saanut ilokseen huomata näinä vanhemmuuden vuosina. Itse muistan kuunnelleeni 80-luvun autereisina auringon kiertoina lähinnä Rölliä, eikä sekään huonoa kuvaa lastenmusiikin tasosta anna. Tuppuraisen Allu on loihtinut niin monta hienoa kappaletta, että harva sellaiseen tasoon yltää. Vanhat Rölli-kasettini ovat visusti tallessa lapsuuden kotonani lasivitriinissä kunniapaikalla. Röllin 40 laulun kokoelma löytyy kotoamme tupla-cd:nä ja vähän olen yrittänyt saada sällejä kiinnostumaan. Jatkan yhä hommia. Lastenmusiikki on taas näitä termejä, joka ei ehkä tee täyttä oikeutta taiteen laadulle. Kuka tätä musiikkia kuuntelee? Lapsetko vain? En väitä, etteikö Suomessa osattaisi arvostaa lastenmusiikki- termin alle kategorisoituja julkaisuja, mutta jotenkin hieman ala-arvoiselta tai vähemmän varteenotettavalta taiteelta tuoksahtava kaiku sanassa on. Tekeekö esimerkiksi lastenmusiikkiyhtye Herra Heinämäen & Lato-orkesterin Heikki Salo sanoituksia Lato-orkesterille puolivillaisesti ja soololevyilleen tai Miljoonasateelle suuremmalla pieteetillä? En usko. Kuvio voi kulkea toistakin rataa. Esimerkiksi Juice Leskisen mainio Haitaribussi (1993) ”lasten”-levy sisältää mielestäni onnistuneempaa lyriikkaa, kuin taiteilijan laajan tuotannon joissain toisissa tekeleissä. Ei minulla toisaalta ole heittää mitään vaihtoehtoa sanaparille lastenmusiikki.

Lastenmusiikin yhteydessä näkee myös usein puhuttavan musiikista, joka on suunnattu lapsiperheille tai lapsenmielisille, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Kuka tahansa tätä musiikkia toki voi kuunnella, mutta onpa niinkin, että eipä löytynyt hirveästi omasta hyllystä ns. lastenmusiikkia, ennen poikien syntymää. Ehkä M.A. Nummisen Valtavan jäniksen (2002) omistin Röllin lisäksi, mutta siihen se taisi jäädä. Sittemmin on tullut hommattua useampikin ko. genreen kuuluva teos. Tässä tekstissä on tarkoitukseni kirjoitella lapsiemme mielimusiikista, siitä mitä meillä on viime vuosina paljon soitettu ja mistä siinä sivussa myös vanhemmat ovat havainneet ilokseen tykkäävänsä. Alkuvuoden eräässä blogitekstissä kirjoittelin myös musiikista. Sen verran merkityksellinen aihe vaatii kuitenkin vuoden aikana toisen kirjoituksen. On ollut kiitollista huomata, että tämä nuorempi ihmislapsi suorastaan haltioituu musiikista. Jos kuluneen kotivuoden soittolistoja kokoisin, pojan top5 näyttäisi kutakuinkin tältä:

Hannele Huovi & Soili Perkiö: Koiraräppi (Karvakorvan laulupurkki, 2010) 
Yökyöpelit: Allakka Pullakka (Yökyöpelit, 2015)
Pikku kakkosen musiikkivideot: Pikku Kakkonen on sun puolella. (Tekijätietoja en löytänyt)
Hevisaurus: Jee Hevisaurus (Jurahevin Ikivihreät, 2014)
Pikku kakkosen musiikkivideot: Pomppimaan (Tekijätietoja en löytänyt)

Siinä on biisejä, jotka ovat herättäneet kenties suurimman innostuksen tässä taaperossa. Mittarina toimikoon se, että näiden biisien tahtiin lapsi on alkanut eniten nytkyttää. Nytkytys tässä yhteydessä tarkoittaa lapsen jäljittelemätöntä jammailua, jossa polvet lyövät loukkua ja ylävartalo tekee hallitun hallitsematonta liikettä. Sitä on ilo katsoa. 

Kuluneen syksyn arkipäivien tärkeimpiä ohjelmanumerojamme on ollut torstai aamupäivien musiikkituokio läheisessä Oravapuistossa (leikkipuisto Herttoniemi). Tuolloin klo 10.15 pärähtää käyntiin suosittu laulutuokio leikkipuiston ohjaajien Helenan ja Juha-Matin johdolla. Aikamoinen kuhina tuolloin puiston sisätiloissa käy, kun vanhemmat lapsineen tulevat monille muillekin ilmeisen odotettuun viikoittaiseen musiikkihetkeen. Tuon puolen tunnin aikana Juha-Matti soittelee sekä mandoliinia että kitaraa ja laulelee osallistuvan yleisön kanssa tuttuja ja hieman tuntemattomiakin lastenlauluja. Helena laulelee mukana ja leikkii erilaisilla eläinaiheisilla käsinukeilla, jos laulun sisältö sen vaatii. Yleisö elää mukana ja silminnähden nauttii, niin lapset kuin vanhemmatkin. Lapset saavat aina myös osallistua soitantaan, kun puolivälissä jaetaan rytmimunia ja kapuloita. Niitä on mukava soitella ja tietenkin maistella. Torstain lauluhetkessä olemme kuunnelleet pojan kanssa kotonakin paljon soitettuja Vauvan vaaka & Karvakorvan laulupurkki -levyjen mainioita kappaleita, kuten Metrolla mummolaan, Kanapolkka, Muotilaulu tai Heppuli Keppuli. Perinteiset ihhahhaat ja leipuri hiivat ovat tulleet lapselle sangen tutuiksi laulutuokion kautta, mutta paljon hienoja, vaan ei niin soitettuja/tunnettuja lauluja olemme myös saaneet torstaisin kuulla. Yhtenä esimerkkinä Pikku Papu Orkesterin Leppäkertun aamutoimet.

Seuraavia lastenmusiikki levyjä voin ilolla suositella kaikille lastenmusiikille otollisessa elämäntilanteessa eläville. Näitä meillä on kuunneltu, joitain vähemmän, joitain sitäkin enemmän. Monissa alla olevien levyjen laululyriikoista löytyy tasoja, jotka miellyttävät vanhempaakin kuuntelijaa. Joululahjana musiikki on aina varteenotettava vaihtoehto. Ja jos ei konkreettisesti levyjä enää mistään löydä/saa, alla olevista levyistä suurimman osan voi ostaa esimerkiksi iTunesista. Nuorimmaiselle pukki saattaa tuoda vuoden 2016 lastenlevyksi valitun Lastenmusiikki-orkesteri Ammuun Metsään-teoksen.

Ella ja Aleksi:           Parhaat laulut (2011)

Hannele Huovi &
Soili Perkiö:              Vauvan vaaka (2002)
                                     Karvakorvan laulupurkki (2010)

Herra Heinämäen
Lato-orkesteri:        Nyree näkkäri (2007)
                                     Äiti venyy (2010)
                                     Musiikkia elokuvasta Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri (2011)


Hevisaurus:              Vihreä vallankumous (2013)
                                     Jurahevin ikivihreät (2014)

Ipanapa:                    Ipanapa iltalaulut (2009)

Juice Leskinen:        Haitaribussi (1993)

M.A. Numminen:     Valtava jänis - Gommin ja Pommin kaikki seikkailut (2002)

Orffit:                         Kuinka bumerangia heitetään (2013)
                                     Haloo Kalevala (2014)

Paukkumaissi:         Paukkumaissi (2006)
                                     Popkornitorni (2008)
                                     Huhuu, kuu (2010)

Putumayo Kids
Presents:                   Reggae playground (2006)
                                     Jazz playground (2009)

Pentti Rasinkangas
ja Ohilyönti:             On karhut nousseet juhlimaan (1992)

Yökyöpelit:               Yökyöpelit (2015)

Jos ei levyjä henno ostaa, kirjastoista löytyy kattava tarjonta.

Yllä olevista levyistä puhkisoitetumpia ovat huikea Yökyöpelit, joka valittiin vuoden 2015 lastenlevyksi, sekä Hevisauruksen Jurahevin Ikivihreät ja Karvakorvan laulupurkki. Ipanapa- levyjä kuuntelimme paljon esikoisen kanssa, mutta hieman vähemmälle soitolle ne ovat viime aikoina jääneet. Ipanapa Räp (2013) oli odotuksiin nähden suuri pettymys. Ipanapa-levyjen idea on toki mahtava ja kyllä niistä paljon hyviä biisejä löytyy, esimerkiksi Ipanapa 3:lta löytyvä Teippileikki. Pikku Kakkosen musiikkivideot ovat olleet meillä viime aikoina todellisessa tehorotaatiossa, kuten nuorimmaisen top5:n osoittaa. Myös Pikku Kakkosen musarullaa -ohjelma on ollut suuressa suosiossa ja sieltä esimerkiksi Juice Leskisen sanoittama ja Jukka Siikavireen säveltämä Ole mulle kaveri Karvakuonojen Luusoppaa (1993) albumilta on noussut poikien suosikiksi. 

On sitä tullut kuunneltua toki muutakin musiikkia tämän koti-isä vuoden aikana. Itselleni yksi mieluisimpia musiikkielämyksiä kuluneen syksyn aikana on ollut Esa Kuloniemen maanantaisin YLE Radio Suomessa vetämä Bluesministeri- lähetys. Loistavaa musaa ja asiallinen toimittaja! Kokosin (lähinnä itselleni muistutuksena), seuraavan koti-isän vuoden 2016 soittolistan. Listan kappaleista suurin osa on vuonna 2016 ilmestyneitä. Kertooko allaoleva jotain kuulijan mielenmaisemasta? Spotify soittolistaa en siitä tehnyt, sillä vieläkään en ole tuon sovelluksen nuoraa kaulaani asettanut.

Anthrax: You got to believe (For All Kings, 2016)
Deftones: Phantom bride (Gore, 2016)
Yona: Nättii, eipä (Single, 2016)
Red Hot Chili Peppers: Go robot (The Getaway, 2016)
Paleface: Emme suostu pelkäämään (Single, 2016)
Stam1na: Elokuutio (Elokuutio, 2016)
Egotrippi: Vuosi nolla (Vuosi nolla, 2015)
Dream Theater: Dystopian overture (The Asthonishing, 2015)
Son Seals: Cotton picking blues (The Son Seals Blues Band, 1973 )
Sydän, Sydän: Ikuinen hehku (Molskis, 2016)
Seasick Steve: You can´t teach an old dog new tricks (You can´t teach an old dog new tricks, 2011)
Mariska: Mun ainoo rakkautein (Make you feel my Love) (Dylan Suomeksi, 2016)

Musiikki on tärkeä osa perheemme arkea ja yksi elämän peruspilareista jolla on voima muuttaa nyreiset kasvot hymyileviksi käden käänteessä. Ilo on ollut musiikin kuuntelun ohella soitella noiden poikien kanssa. Rauhaisasti sitä ei sentään vielä saa tehdä, mutta ei tuo pienimmäinen enää ihan koko aikaa ole itse kitarassa kiinni. Tosin toistakymmentä plektraa on hävinnyt jonnekin taikamaahan. Vanhempi lapsosista aloitti syksyllä pianotunnit ja kotiimme hankittiin sähköpiano. Sitä tämä nuorimmainen haluaa tietenkin hellävaraisesti silkinpehmein sormin hyväillä.

Siinä välineet syksyn pimeyden kukistamiseen.



perjantai 9. joulukuuta 2016

Koti-isä ajaa perheen kodistaan ja kutsuu toverit syömään.

Joulukuun ensimmäisenä lauantaina kokoontui kotiimme viisi kolmenkympin paremmalla puolella matkaavaa toveriani. Nämä opiskelun myötä elämääni pääosin jo viitisentoista vuotta sitten astelleet miehenalut ovat käyneet kotonani tästä nimenomaisesta syystä aiemminkin. Koti on tosin tässä vuosien varrella vaihtunut kolmesti. Ensimmäinen tämänkaltainen vierailu tapahtui Kannelmäen HOAS-asunnossa viime vuosikymmenen puolivälissä. Sittemmin ollaan kokoonnuttu Herttoniemessä kolmessa eri osoitteessa. Vierailun syy oli se, että pojat tulivat meille syömään ja minä tein heille ruokaa. Mitä heille askartelin, siitä myöhemmin. Tätä kokoontumista olemme kutsuneet sen syntymisestä saakka nimellä kokkikerho. Säännöt ovat yksinkertaiset. Kukin vuorollaan tekee muille ruokaa ja edellinen kerhonpitäjä tuo seuraavaan kerhoon ruokajuomat. Eli kerran kokkaamalla (ja kerran tuomalla juomaa) saa istua viisi kertaa valmiiseen pöytään.

Kokkikerhoa odottaa aina ilolla. Viime vuosina tahti on hiljentynyt. Tänä vuonna olemme kokoontunut kolme kertaa. Se on kelpo vauhti, mutta on ollut vuosia, jolloin olemme päässeet kerhoilemaan vain kerran. Jo yli kymmenen vuotta toiminut kerho sai alkunsa muistaakseni toveri Niskasen aivoituksista. Osallistujat ovat pysyneet samoina ja kerho on suljettu valittujen piiri, joka on sinetöity verivaloin. Vuonna 2005 vai oliko se 2004, kun aloitimme tämän sangen paljon iloa, ratkiriemukkaita muistoja ja pysäyttäviä makuja tuoneen perinteen, olimme kaikki teologian ylioppilaita ja elimme vapaata ja ah, niin huoletonta opiskelija elämää. Iltaisin kun ruuat oli syöty ei ollut samalla tavalla kiire perheiden ja puolisoiden pariin kuin viime vuosina. Saatoimme jäädä kaikki, pikemminkin tämä oli normi, kokkausvuorossa olleen toverin kotiin yöksi. Minun tämänkertaisella vuorolla yhtä vaille kaikki lähtivät kotiinsa puoli kymmenen maissa ja viimeinen vieras poistui tuntia myöhemmin. Ja tämä on ihan hyvä näin ja kovin luonnollinen seuraus ikääntymisestä ja perheiden perustamisesta. Toki aina välillä esiintyy kaikuja menneistä vuosista ja kerho toimii ainakin allekirjoittaneelle, uskallan väittää että myös muille kerholaisille, tärkeänä rentoutumisen ja arjesta irrottautumisen kanavana.

Nuoret klopit Aten kerhoillassa lokakuussa.

Elämä on vienyt meitä moniin suuntiin, suuntiin johon olemme tahtoneet ja emme ehkä niinkään. Joukkomme koostuu kahdesta papista ja neljästä opettajasta. Noista kuudesta teologian ylioppilaasta kuoriutui vuosien myötä maistereita ja työelämää on takana kaikilla jo useita vuosia. Ei silti ole kertaa, jolloin ei palattaisi varhaisiin kerhovuosiin ja yksittäisiin kerhoiltoihin, milloin Puotilassa tai Hyvinkäällä, milloin Haagassa, Korsossa tai Kalliossa ja Mäntsälässä vietettyihin. Kodit ja kaupungit ovat vaihtuneet, ikääntyminen näkyy kasvoilla ja maahan pudonneissa hiuksissa. Näkyy se myös kokatuissa ruoissa ja keskustelun aiheissa.

Jotain kivaa puolukasta.

Tänä nimenomaisena kerhoiltana päädyin valmistamaan kotimaista, enemmän tuonne Itä-Suomeen kallellaan olevaa ruokaa. Alkupalana söimme uunituoreita vatruskoja munavoin ja vanhempieni pihalta poimittujen tyrnimarjojen kanssa. Pääruokana oli paistettuja muikkuja pottumuusin ja puolukkasurvoksen kanssa. Oheen olin leipoa läpsäyttänyt mallas-puolukkaleipää. Jälkiruokana kahvin ja kermavaahdon kanssa hotkimme mustikkakukkoa. Puolukat ja mustikat oli poimittu kesämökkimme viereiseltä pieneltä omalta metsäpalstalta. Kiitos vanhemmille marjoista. Alkuruoalle viinimestari Tahvanainen oli hankkinut ranskalaista Wolberger Vin D´Alsacea (riesling & pinot gris), joka maistui vatruskojen kanssa mainiosti. Pääruoan yhteydessä kippisteltiin Teerenpelin RuisrIPAa. Tämä Teerenpelin internetsivujen mukaisesti väriltään kupariin taittava rukiisen maltainen pintahiivaolut, sisälsi pitkän katkerahkon jälkimaun. Mustikkakukon kanssa maisteltiin Taylor's Late Bottled Vintage Port 2011, joka ei ollut lainkaan hassumpaa.

Pääruoka. Muikkuja lisättiin lautaselle kolmesti.


Hyvin vieraat valehtelivat ruoan maistuneen. Ajatuksen tämänkaltaisesta menuusta sain kirjasta, joka oli ajatuksena lukea ennen kerhoa. Lukematta se kaikilta itseäni lukuun ottamatta taisi jäädä. Kirja, Tupa ryskyi, parret paukkui – Suomen kansan rivot runot (WSOY, 2015), sisältää kahden informatiivisen esipuheen jälkeen runoja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet lukevan kansan ulottumattomiin. Liekö syynä aihe? Lemmennostatus, seksuaalisuus ja kuten toisen esipuheen laatijat, suomen kielen professori Jaakko Leino ja kansanrunouden tutkija Senni Timonen kirjoittavat - yhdyselämä, ovat runojen aiheina hilpeämielisiä ja paikoin rujoja, yhtäkaikki usein nauruun pakottavia. Ajattelin, että yksi keskeinen näiden runojen ja loitsujen tallettaja, Elias Lönnrot olisi saattanut runonkeruumatkoillaan hyvinkin syödä Ilomantsissa, jossa useat teoksen runot ovat 1800-luvun alkuvuosikymmeninä talletettu, vatruskoja. Muikkuja Elias on mitä luultavammin syönyt ja mustikkakukkoa jälkipalaksi. Kenties. En tohdi tähän yhteyteen lainata yhtään tuon teoksen sisältämää runoa, mutta suosittelen siihen tarttumaan, jos vastaan kävelee.



Perheen olin ajanut kerhon ajaksi hankeen, tai sitten pojat olivat isovanhempiensa luona. Kokeiluerän mallas-puolukkaleipää tein viikkoa ennen kerhoa ja sitä vanhin poika kehui uunituoreena ja lämpimänä syödessään, ”tosi hyväksi”. Kerhoa edeltävänä päivänä tein toisen satsin leipää ja siinä vierähti sen verran aikaa, ettei sitä olisi kerhopäivänä millään joutanut tekemään. Neljästä limpusta vieraat söivät yhden. Kerhopäivänä tuppaa tulemaan usein kiire ruokien valmistelussa, jos ei ole jo etukäteen tehnyt jotain valmiiksi. Ruuistani siinä ruokahetkien väleissä viimeistelin muusin ja paistoin muikut, sekä valmistin mustikkakukon. Vatruskat laitoin uuniin 15 minuuttia ennen kuin kerhon oli määrä alkaa. Hommaa siis piisasi, mutta se palkinto, mikä toverien ruokkimisesta tuli ja kun kohtuullisella tavalla saatoin vieläpä onnistua, niin se oli kyllä kaiken tekemisen ja vaivannäön väärti. 

Ruoanlaitto ajan kanssa on terapeuttista. Se on kovin toista kuin perhearjessa usein tapahtuva kokkaaminen, jossa pieni lapsi huutaa lahkeissa nälkäänsä ja tartuttaa saman kitinän isoveljeensä. "Mul on nälkä?" Odota hetki, isi tässä juuri laittaa meille kaikille ruokaa. "Mut kun mulla on ihan hirvee nälkä!" "Mä haluun banaanin, satsuman, leipää, jotain!" Ota hyvä lapsi, ota ja anna isän tehdä tämä ruoka loppuun. Isompi sentään osaa sanoin ilmaista mahan kurnivan, ja vaikka pienempikin osaa todeta nälän yllättäessä, että "uokaa, uokaa", hän usein säestää tätä mielihalua sen päiväisellä huudolla ja itkulla. Kun lapset olivat kerhopäivänä hoidossa, iso kiitos tästä isovanhemmille, niin keittiössä puuhailu tunteja ennen kuin vieraat saapuivat, oli kuin mielen palapeliä olisi koonnut onnistuneesti.


Muikun puhkominen on sitten lystiä puuhaa.



torstai 24. marraskuuta 2016

Ostaako vaiko eikö ostaa - musta perjantai vs. joulumyyjäiset

Olen viettänyt tässä eräänlaista älä osta mitään -syksyä. En siksi, että arvojeni mukaisesti vastustaisin kaikkea kuluttamista, vaan myös siksi, että hoitovapaalla tulot eivät minusta myöskään suurkuluttajaa tee. Se mitä tulee myös menee ja melko visusti niihin välttämättömiin tarpeisiin, riittäen tällöinkin ehkä ¼ kuukaudesta. Sen jälkeen on "ilo" olla rahaton. Ja mitä sitä nyt ostaisi. Kirjoja ja levyjä on hyllyt täynnä. Vaatteet ovat samoja vanhoja, kuluneita, silti käyttöön kelpaavia. Tämän ruokakunnan pitää nälättä puolisoni. Hän myös vaatettaa lapset, on päävastuussa elämisen kustannuksista. Miten ”miehinen” itsetuntoni kestää tämän? Miten nöyrtyä pyytämään kumppaniltaan rahaa, jos sitä vaikka kahvilla kävisi? Joillekin tämä voi olla kynnyskysymys. Liekö moni kaunis liitto lakastunut tästä syystä. Ei varmaan ole liioiteltua väittää, että edelleen (yhdessä tasa-arvon mallimaista) elää vahvana ajatus siitä, että miehen pitää olla omavarainen. Samaan hengenvetoon voidaan väittää, että ihan normaalina pidetään myös ajatusta siitä, että miehen pitää pystyä elättämään perheensä. Miksei myös naisen? Ja että miehet eivät jää kotiin juuri tästä syystä, naisen tienestien armoille? Raha - elämän, ilon ja auvon pyyteetön tuoja? 

Olen siitä onnellisessa asemassa, että puolisoni tulot riittävät mahdollistamaan kotonaoloni. Onnellinen myös siksi, että tuo vaimoihminen on melkoinen kirpputorihirmu. Miten moni asia onkaan saanut uuden elämän meidän taloudessa, poikien vaatekaapeissa, kirjahyllyssämme ja myös vanhempien karderoopissa. On ihan ok, että minulla ei ole niin sanotusti ylimääräistä. Elämme silti yltäkylläisesti. Meillä on varaa heittää vanhentumaan päässyttä ruokaa roskiin? Meillä on varaa tehdä tarpeemme puhtaaseen juomaveteen?! Meillä on varaa elää yli 20 asteiseksi lämmitetyssä asunnossa? Sähköä tulee seinästä. Ja kaikki nämä ovat itsestäänselvyyksiä, ”ansaittuja” etuja. Ja kun jokin elektroninen vempele tulee tiensä päähän (seuraavalla viikolla siitä kun takuu vanhentuu), menemme ja ostamme uuden. Koska korjauttaminen maksaa enemmän kuin uuden osto. Okei, emme mene ja nyt kun näin sanon pesukoneemme hajoaa huomenna. 

Kun viime syksynä olin töissä ja puoliso kotona, tulomme eivät olleet riippuvaisia minun tienesteistä. Äitiysloman tuet ovat suhteutettu siihen, miten äitiyslomalla olija on aikaisemmin tienannut. Saattoipa käydä niin, että puoliso nettosi ensimmäisten kuukausien aikana saman verran kuin minä, jollei jopa enemmänkin. Pärjättiin siis kelvosti. Ja nytkin pärjätään, sillä ihmisellä on tapana käyttää rahaa juuri niin paljon kuin sitä on. Vanhempainvapaalla ja sitä seuranneella isyysvapaalla tulot (tuet) olivat ihan käypäiset, mutta hoitovapaan alkaessa homma muuttui. Helsinkiläisenä sitä kuitenkin on hyvässä asemassa, koska kaupunki maksaa kuntalisää. Ilman tätä kyseistä etua kuukausittain tilille tipahtava osuus olisi melko heiveröinen.

Nämä kuviot on hyvä selvittää ja sisäistää sellaisen, joka pohtii kotiin jäämistä. Ja puhun nyt miehistä. Rahasta riitely kuuluu jokaiseen parisuhteeseen, oletan, mutta itsensä asettaminen sille levelille, että minulla ei nyt ole sitä rahaa ja se ei kuule haittaa yhtään mitään, on hyvä tehdä, vaikkei se helppoa olisikaan. Ihan yltä kyllin minulla kuitenkin on kaikkea. Enemmän kuin aina muistankaan. ” Isi, miksi tuo nainen istuu tuossa Alepan edessä, kun on näin kylmä?” – kysyy poika hymyilevän romanikerjäläisen lähikauppamme edessä nähdessään. Yritän siinä jotain vastata elämän epäreiluudesta ja korttien epätasaisesta jakautumisesta. Ihan hyvin voisimme ostaa kaupasta banaanin, croissantin ja suklaapatukan ja tuhlata rahoistamme euron ja antaa tuolle naiselle. Miksi emme niin tee? Valtio maksaa minulle siitä, että olen lapseni kanssa kotona. Maksaako kaikki valtiot, voisi poika kysyä ja tätä on isänkin hyvä miettiä toisinaan.

Näitä aatoksia hiipii mieleeni, kun esiin ilmaantuu mainoksia black fridaysta, tuosta maailmanlopun yhdestä tunnusmerkistä. Wikipedia tietää sanoa, uskokoon ken tahtoo, että tuona joulusesongin avajaispäivänä kauppojen avatessa ovensa aamu viideltä, yhdysvaltalaiset kuluttavat arviolta kymmeniä miljardeja dollareita. Yhdysvalloista meille tänne kaukaiseen pohjolaan levinnyt musta perjantai on huomenna (tänään) ja monen monituiset, etenkin verkkokaupat, myyvät nyt ”huippuedullisia” tuotteita. Surullinen lainaus wikipediasta on tämä: ”suurin osa alennetuista tuotteista on kulutuselektroniikkaa”. Miksi surullinen? Mietin sanaa kulutus. Miksei vain elektroniikkaa? Kestävää, toimivaa, vuosikausia iloa tuottavaa elektroniikkaa? KULUTUS. Black friday avaa siis länsimaisen kulutusjuhlakauden jota joskus jouluksikin on nimitetty. Ja tämän kuluttamisen yhteydessä ei mainonnasta nouse esiin sanaa kohtuus. Miksi pitäisi? Se on markkinataloutta. Kapitalismin kaaospyörä. Ostamme tuotteita ja ruokimme markkinataloutta. Koska me tarvitsemme ja halvalla saa. Kohtuus on hautautunut niiden tuhansien elektroniikkajätetonnien alle, jotka Euroopasta laivataan Ghanaan joka vuosi.


Haluaisin nähdä black friday –mainoksien yhteydessä, esimerkiksi tämän viikon jokaisen HS:n kanssa tippuneiden ylitsevuotavien mainosten kylkiäisenä tutkimuksen, jossa kerrottaisiin seikkaperäisesti näiden myytävien tuotteiden matkasta kuluttajan huusholliin. Siinä kerrottaisiin minkälaisissa oloissa näiden kulutuselektroniikkalaitteiden yhteydessä käytetyt metallit on louhittu. Kuka ne on louhinut. Kuinka paljon ko. henkilö on tienannut. Kerrottaisiin myös paljonko tämän laitteen koonnut henkilö on tästä työstään netonnut. Paljonko nettoaa sen ko. laitteen tuotemerkin toimitusjohtaja. Kuinka paljon on kulunut polttoaineita, kun kaikki vaiheet lasketaan mitä tuotteen kokoon panemisen yhteydessä on käytetty, liikkumiseen? Moni muitakin asioita voitaisiin kysyä. Esimerkiksi sellaista, että onko tämä tuote tehty kestämään kuinkakin kauan? Maailman tappiin? Vai seuraavaan mustaan perjantaihin.

Tarkoituksella kärjistän ja haluan kritisoida. Mustana perjantaina saatan minäkin ostaa asioita, varmaan ainakin ruokaa, käymme ehkä syömässä, lapsien äidin rahoilla. Myönnän, että eräänkin musaliikkeen nettitarjouksia saatoin äsken vilkaista. Ja vaikka totesinkin, että on ilo olla rahaton ja se on minulle juuri nyt ok, myönnän ja allekirjoitan sen, että rahan tuottamat omavaraisuuden ja vapauden tunteen ovat tärkeitä. Toivon myös, että kotona olevat äidit saavat myös ostaa, mitä haluavat, omaa arkeaan piristämään, vaikka sitten niiden miesten rahoilla. 

Huomenna (tänään) vietetään mustalle perjantaille vastavetona myös älä osta mitään -päivää, jonka tarkoituksena on haastaa meidät pohtimaan jokapäiväisiä kulutuspäätöksiämme. Yhtä suurta näkyvyyttä kuin musta perjantai ei älä osta mitään -päivä saavuta. Kohtuuden sanoma on kuitenkin tässä materiaalikeskeisessä maailmassa tärkeää. Vieno toiveeni onkin, että huomenna edes muutama sinne verkkokauppaan tai automarkettiin retkeä suunnitteleva pohtisi, että tarvitseeko todella. Mustaa perjantaita seuraa lauantai, jolloin monissa kouluissa vietetään joulumyyjäisiä. Sinne niin sankoin joukoin koulujen luokkaretkikassoja täydentämään.







torstai 17. marraskuuta 2016

"Mua sattuu ehkä joka paikkaan" - Koti-isän mietteitä uuden maailman aattona.

Kun puolisoni kertoi viikko takaperin keskiviikkona herättyämme katsoneensa, että Trump on johdossa, tuntui vanhemman poikamme sanomisia lainaten, että ”mua sattuu ehkä joka paikkaan”! Pojan sanomisien tausta oli kovin toinen, kuin ne mistä nousivat isän tuon hetkiset tuntemukset. Liekö pelkoa. Käsittämättömyyden, epätodellisuuden, huolen ja surun tunteita. Tässä viikon aikana on asiaa tullut pohdittua käytännössä jatkuvasti. Luettuani ja keskusteltuani (esimerkiksi erään Suomessa asuvan yhdysvaltalaisen kanssa) asiasta, on tuntemukset edelleen varsin hämmentyneet.

Maailmassa on virhe lauloi YUP:n Jarkko Martikainen taannoin ja optimistisesti, sillä maailmassa on helvetin monta virhettä. Maailmassa on myös niin monta epäreiluuden, kohtuuttomuuden ja ymmärtämättömyyden säiettä, että jos sitä alituiseen miettii pakenee taju ja järki. Niitä virheitä nekin. Näinä uuden maailman, joksi HS:n toimittaja Heikki Aittokoski, Trumpin valinnan jälkeistä maailmaa sunnuntain kolumnissaan kuvasi, ensimmäisinä päivinä huolen tunteeni, jos niille pitäisi keksiä yhteinen nimittäjä, on ehkä kulminoitunut huoleen siitä minkälainen on tulevaisuus sillä planeetalla johon lapseni varttuvat. Jos maailman johtavimman suurvallan, ainokaisen supervallan, ruorissa on rasisti, sovinisti, fasisti ja ilmastonmuutoksen kieltäjä hänen tekemisillään ja valinnoillaan voi pessimistisimmillään ajateltuna olla valtavan suuri vaikutus maailmaan, jossa lapsemme kasvavat lapsista nuoriksi ja pullahtavat lopulta, jos hyvin käy, aikuisiksi. Sanoista tekoihin on usein pitkä matka, mutta kyllä se, että maailman toiseksi suurimmista kasvihuonepäästöistä vastuussa olevan maan presidentti, haluaa ensi töikseen irrottaa Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta, nostaa esiin apokalyptisia näkyjä maailmasta johon olemme matkalla.

Uuden 9/11 (11/9) jälkeinen maailma on joka tapauksessa toisenlaisista lähtökohdista ponnistava kuin, jos valtaan olisi valittu Amerikan Yhdysvaltojen ensimmäinen naispresidentti. Minulle riittää tässä yhteydessä perusteluksi kaksi asiaa: presidenttinä olisi ollut nainen, joka ei ole ilmastonmuutos skeptikko. Puolisoni kertoi hänen koulussaan erään oppilaan kysyneen, että tuleeko nyt kolmas maailmansota? Niin. Jos kahden suurimman ydinasevallan ydinaseiden laukaisukoodit ovat Putin ja Trump nimisillä henkilöillä, kaikenlaista voi tulla mieleen. Tämä ei ole kuitenkaan peloistani se keskeisin, vaikka niin kauan kuin sellaisia asioita kuin ydinaseet on olemassa, aina on syytä olla hieman peloissaan.

Vaikka kotonaolo pienen ihmisen kanssa on sitä arjen vinhassa karusellissa pyörimistä, ei se ole irrallaan maailmasta oloa. Minua ei niin kiinnosta päivittää, kuinka joulu on kohta ovella, vaikka kulutuskulttuurista joulun yhteydessä ajattelinkin kirjoittaa. Tai miten vauvamahani on kasvanut ja ottaa siitä näytille ihan kuva. Ei myöskään tule mieleeni kirjoittaa lastemme talvivaatteista, siitä kuinka lämpimät ne nyt ovatkaan. Sanokaa naiviksi, tai niin kuin monesti ympäristöä kunnioittavalle ja sen tilasta huolestuneille sanotaan, että ”älä nyt jaksa”. Ajattelin ja haluan jaksaa. Pohjimmiltaan huoli kohdistuu lapsemme tulevaisuuteen. Jos ilmasto lämpenee 2 astetta tai sen yli, kovin toisenlaista on elämä täällä. Nyt kun Etelä-Suomeen satoi ensi lumi (ja sulaa paraikaa pois), saa helposti kuulla, että missä se ilmastonmuutos oikein on, kun luntakin tulee jo marraskuun alussa etelään? Me täällä Suomessa emme ole niitä, jotka ilmastonmuutoksesta eniten tulevat kärsimään, vaan ihmiset, jotka asuvat jo valmiiksi köyhissä maissa. Monet kehitysmaat sijaitsevat alueilla, jotka ovat erityisen haavoittuvia ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Syksyn 2015 turvapaikan hakijoiden määrä oli pientä kujanjuoksua sen rinnalla, mitä ilmastopakolaisuus voi pahimpien skenaarioiden toteutuessa olla.

Isi näyttää pojan mielestä tältä.

Isänpäivänä poika antoi lahjaksi esikoulussa tekemän magneetin, johon hän oli piirtänyt kuvan isästään omien taitojensa ja mielikuviensa mukaisesti. Isänä koen tekeleen kuvaavan hyvin sitä huolestunutta ja väsynyttä, hiuksensa menettänyttä ja monia vanhemmuuteen enemmän ja vähemmän kuuluvia syyllisyyden tunteita hartioillaan kantavaa isää. Kuvaavia oli myös onnittelukortin yhteydessä eskariopettajien pitämän lyhyen isä-haastattelun vastaukset:

Mikä tekee isän onnelliseksi? "Varmaan se, että saa nukutettua pikkuveljen ihan hetkessä."
Mikä inhottaa tai ällöttää isää? "Sitä inhottaa usein se, et se ei oo saanut nukkua, kun pikkuveli on heränny tosi monta kertaa."
Kuinka pitkä isäsi on? "En mä oikein tiedä, ehkä 3cm."

Näin poika, joka osaa lukea isänsä mielenmaisemaa suht hyvin? 

Jos Trumpin valinta ei toiminut kaamosmasennuksen lievittäjänä, ei sitä tee myöskään hallituksemme toimet Talvivaaran, nykyisen Terrafamen, avoimena lompakkona. Jälleen 100 miljoonan lisärahoitus jatkuvasti tappiota tekevälle, ympäristöä kohtuuttomasti kuormittavalle kaivokselle, samaan aikaan, kun esimerkiksi koulutuksesta leikataan kohtuuttomia summia, on asia jota on äärimmäisen vaikea ymmärtää. Sipilä Terrafamen pipo päässä uutisvideossa toteamassa, että  Talvivaarassa on tapahtunut ihme, naurattaisi, jos ei itkettäisi. Ja samaan aikaan Tampereen kunnanvaltuuston kepulaiset äänestämässä eitä raitiovaunuhankkeelle, joka on tuomassa töitä Kainuuseen. Voi luoja. 

Sitten tulee luettua uutinen Pohjoismaisista päästöjen vähennyskeinoista ja mieli rauhoittuu, hiukan.

Vanhemmilla lienee jonkinasteiset välineet vaikuttaa lapsiensa tulevaisuuteen. Jos jälkikasvun työkalupakkiin saa sellaisia arvoja juurtumaan, kuten suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, empatia, ympäristön ja luonnon kunnioittaminen ja näiden voimin he ottaisivat maailmaa vastaan, niin olisihan se.

Poika lausui kirjoitukseni otsikon mukaisesti, että häntä sattuu ehkä joka paikkaan, tilanteessa, jossa pikkuveli sai ilmeisesti isoveljensä mielestä liikaa huomiota, kompuroidessaan kynnyksiin ja lyödessään holtittomuuttaan päätään mihin pöydänkulmaan milloinkin. Minäkin haluan huomiota, minäkin haluan haleja oli upotettuna rivien väliin. Niinhän me kaikki ja toivoa sopii, että jokainen haluava saisi.

Poika tietää ja vastaa eskariopettajan kysymykseen:

Mistä tiedät, että isäsi rakastaa sinua? "Varmaan siitä jos mä annan sille monta halia."


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Maailma hukkuu paskaan.


Jari Tervo laskeskeli Kallellaan (2000) isän päiväkirjassaan, että vaihtoi sadannen vaippansa Kallelle, kun tämä täytti 26 päivää. Tervo kehuskeli vaihtavansa Kallen, noin viidestä päivässä käyttämästä vaipasta, neljä. Tuhannennen vaippansa hän arvioi vaihtavansa vajaan 8 kuukauden kuluttua, kun poika olisi noin 9 kuukauden ikäinen. Silloin kirjailija rohkenisi kutsua itseään veteraaniksi. Hän kokee ylpeyttä - sata vaippaa, mutta kunniakirjaa tai aariaa hän ei edellytä ja arvioi elämässään pääsevänsä noin 3000 vaipanvaihtokertaan. Olivatkohan Kallen käyttämät tarpeiden vastaanottosuojat kestovaippoja?

Lapsi on puolentoista vuoden ikään mennessä elellyt suurin piirtein 550 päivää. Jos keskiarvoksi lasketaan (tämä voi olla rohkeasti alakanttiin, tai toisinpäin) 8 käytettyä vaippaa per päivä, on lapsemme kuormittanut palloamme 4400 vaipan verran. Hävettääkö kysyvät ja vastaan, että aivan törkeästi. Häpeää ei juurikaan auta lievittämään se, että tuosta 8:sta vaipasta arviolta kolme on kestoa, jolloin ”vain” 2750 vaippaa on kärrätty meidän taloudesta Ämmässuon tunkiolle käryämään ja syytämään oma metaaniannoksensa ilmakehään. Seuraava lainaus itkettää. ”Suomessa syntyy vuosittain n. 55 500 lasta. Jos jokainen kuluttaa 5000 vaippaa noin 30 kk kestävän vaippaiän aikana, on yhden ikäluokan vaippaiän materiaalipanos 117 160 500 kg. Vuotta kohden materiaalipanos tältä ikäluokalta on 46 864 200 kg. Kaatopaikalle vaippajätettä päätyy pelkästään pääkaupunkiseudulla lähes 2 000 tonnia vuodessa.”*

Pitääkö näitä miettiä? 

SATASEITSEMÄNTOISTAMILJOONAASATAKUUSIKYMMENTÄTUHATTAVIISISATAA VAIPPAA! Ja tämä on yksi vuosikerta. Eikä sen vaipan ekologinen selkäreppu, vaikka niitä luontoa vähemmän kuormittavia vaihtoehtoja on olemassa, ihan kevyt ole. Meidän sälli painaa kymmenisen kiloa ja on paskantanut lähemmäs kolmisen tuhatta vaippaa silmiltämme piiloon. Mutta ei omaltatunnolta. Edellinen lainaus on vuosien takaa. On arvioitu, että tällä hetkellä pääkaupunkiseudulta rahdataan kaatopaikalle vuosittain noin 5200 tonnia vaippajätettä. Tahti siis vaan kiihtyy. Jos näitä haluaa miettiä, tässä yksi mukava aihe puntaroitavaksi: "Vaippamuovin maatumiseen tarvitaan satoja vuosia."**

Yksi on monta.

Pidin viikon verran kirjaa pojan vaippojen käytöstä ja seitsemän päivän aikana poika käytti 42 vaippaa. Tästä määrästä 14 oli kestovaippaa, eli tarkalleen kolmannes. Potolla ollaan yritetty istuskella nyt tosissaan ja jotain sinne on myös jäbästä siirtynyt. Pahasti on kuitenkin hommat vielä oppimisasteella ja mieluummin pottuun laitetaan omat kädet, leluja tai kuten loogista on, revitään vessapaperirullasta siivuja ja laitetaan ne sinne, sillä näinhän muutkin tekevät. Olen yrittänyt varovasti kertoa pojalle, että jos haluaa laittaa paperia pottaan, niin pitää kenties osata itse pyyhkiä perävenarinsa ja sinä kuule vasta opettelet tekemään sinne tarpeita. Poika vastaa, että "akka, issa".  


Poika ihmettelee oravaa 
akka housuissa. 
   

Vaipat ovat vain yksi, tosin melko mittava osa, lastenhoidon luontoa kuormittavaa taakkaa. Paljon voi kuitenkin tehdä, pienentääkseen tätä lapsivuosien, näkyvää sekä näkymätöntä jätekuormaa. Mistä lapsille vaatteet? Mistä ruoka? Melko keskeiset ympäristöä kuormittavat tekijät liittyvät siihen mitä lapsen suuhun laitetaan, mihin hän saa tämän suutuoteen sitten jossain vaiheessa ulostuttaa, sekä mitä tämän kaverin päälle puetaan. Toki monia muitakin tekijöitä on, kuten millä lasta liikutetaan, millä lapsen koti lämmitetään, millä vaatteet pestään, miten ruoka tehdään jne.

Välillä hirvitti niiden tyhjien lasipurkkien määrä, mitä kaappeihimme kertyi. Kuinka paljon vettä ja energiaa on tarvittu niiden tekemiseen. Jo se, että kierrätetty lasi kuljetetaan Suomesta Englantiin, jossa sille luodaan uusi elämä, sillä Suomessa ei HSY:n mukaan ole enää lasipakkauksia valmistavaa teollisuutta. Suomessa kiertoon laitetusta lasista tehdään muun muassa lasivillaa. Toki pilttipurkkien määrä on kaapeissamme viime kuukausina vähentynyt, kun poika on alkanut syömään sitä mitä muu perhe. Usein kuitenkin vielä alkuvuodesta omaa jaksamistaan tukemaan, sillä näin sitä usein esimerkiksi kertakäyttövaippojen ja lasipurkkiruokien käyttöä tulee itselleen perusteltua, tuli lapselle annettua purkkiruokaa itse tehdyn sijasta. Pilttipurkkien käyttö ei kuitenkaan ole ekologisen jalanjäljen mittarein lähelläkään niin suuri luontoa kuormittava tekijä, kuin vaippojen käyttö. Lasi sentään kiertää, kertakäyttö vaippa aika paljon vähemmän. Jos lapsi käyttää arviolta noin 30 vaippakuukauden aikana pelkästään kertakäyttövaippoja on tuloksena lähes puolentoista tonnin jätekuorma.**

Lapsi on  tietenkin täysin syytön tälle kohtuuttomalle kulutukselle. Lapsi ottaa vanhempiensa arvomaailman ja valinnat vastaan nurisematta. Tai ainakin tuollainen puolitoistavuotias. Lapsen ekologinen jalanjälki ei ole lapsen, vaan vanhemman. Lapsiperheessä tämä jälki on meillä täällä Suomessa aivan helvetin iso.

Ja kyllä, minun mielestäni näitä pitää miettiä. En itse toimi lähimainkaan ympäristöystävällisesti lastenhoidon kimurantissa maailmassa, mutta jotain ja nyt nimenomaan se virke mikä tähän kohtaan kuuluu upottaa, oman jaksamisen rajoissa, yritän tehdä. Muutama kesto kertakäyttövaippojen oheen, kierrätettyjä vaatteita, joiden hommaamisen hoitaa, tämä on ilo ja onni, puolisoni ja ruokaa jonka ekologinen selkäreppu*** on kohtuullinen. Näistä ei tarvitse tehdä suurta ponnistusta, eivätkä nämä tarvitse taakseen paksua lompakkoa. Esimerkiksi tästä käy se, että kestovaippoja käyttämällä on arvioitu säästävän jopa 1800 euroa.** Nämä ovat valintoja ja itse koen valitsevani jatkuvasti liian vähän ja turvautuvani siihen helppoon vaihtoehtoon. Saavutetuista eduista ei halua luopua. Paskan marjat. Näissä yltäkylläisyyden pidoissa rotkon reuna lähestyy sitä vauhtia, että niistä on kohta haluttava.

Näitä pohtiessa tuli mieleen Jarkko Laineen tekstittämä, Mauri Anteron säveltämä ja Rauli Badding Somerjoen tulkitsema ikoninen Hymyile Miss Universum. Sitä voi kukin tahollaan kuunnella ja vaikka laulella yhdessä lasten kanssa.

”Pitäis nopsaa laulaa rastaan, jos se meinaa ehtiä”