Sairastamisen kurimuksessa!

Onko teidän perheessänne sairastettu viime aikoina? Meillä vähän ollaan. Se taisi olla sunnuntai, kaksi viikkoa takaperin, kun meidän vanhempi poika rupesi, totutusta poiketen, sillä melko reipas kaveri noin yleensä ottaen on, narisemaan ja valittamaan. Teki numeroa tikusta ja mikään ei ollut oikein niin kuin sen oleman piti. No, maanantai koitti ja tarkoitus oli lähteä päiväkotiin, mutta poika toteaa, että ei halua, että on kipeä olo. Maila pysyi kuitenkin melko hyvin kädessä ja omissa mielikuvituskiekkopeleissä Barkov, Laine ynnä muut idolit pistivät kiekkoa häkkiin ihan totuttuun tapaan niin, että vanhemmat uskalsivat epäillä, että noinkohan kaveri vedättää. Mutta, kun pakottavaa tarvetta ei ole viedä lasta päiväkotiin, kun tämän nuoremman kanssa olen kotosalla kuitenkin, niin sovittiin, että tulkoon sitten kotipäivä. Aamun reippaus vaihtui kuitenkin päivän edetessä huonovointisuudeksi ja väsymykseksi. Kuume nousi. Varma merkki siitä, että poika ei nyt taida olla ihan kunnossa, oli se, että kaveri nukahti päiväunille, jota ei ole tapahtunut parin vuoden aikana, kuin muutaman kerran. Kipeähän tuo taisi olla, ei vetänyt vanhempia nenästä.

Kuumeilua kesti yhteensä neljä päivää, yhdellä välipäivällä. Perjantaina käytiin tsekkaamassa korvat ynnä keuhkot, vaan ne oli kunnossa. Yskä kehittyi parin kolmen päivän kuluttua kuumeen noususta. Ja mikä yskä. Infernaalinen paukutus, köhiminen, räkiminen ja puskutus tuntui viikonloppuna olevan aivan jatkuvaa. Varsinkin aamusta, mutta muutenkin pitkin päivää ja osaako tuollainen kohta kuusivuotias aina yskiä käteensä tai kääntää päänsä, niin ettei yski suoraan toisia päin? No ei osaa. Ja silloin kun käden muistaa laittaa eteensä, on seuraavassa hetkessä tuolla samaisella kädellä silittelemässä pikkuveljensä naamaa! Koko viikkoon ei menty päiväkotiin, säbätreenit jäi väliin ja pikkuveljen synttärikahvitukset piti siirtää viikolla eteenpäin.

Koitti sunnuntai, viikko pojan oireilun alusta. Lapsimessuille uskaltauduttiin ja kun sieltä kotiin päästiin, heikkeni puolestaan puolison tila. Maanantaina poikien äidillä oli kuumetta 39,5 astetta! Sillä lailla. Tiistaina anoppi tuli auttelemaan, kiitos kaunis, ja vei tyttärensä päivystykseen. Tulehdusarvot olivat koholla ja kuumeen onneksi hieman hellitettyä, tilalle kehittyi maailmanlopun vatsakipu. Keskiviikkona tulehdusarvot olivat jo laskeneet, mutta vatsakipu ei ottanut hellittääkseen. Ja kun tämä puolison totaalinen huonokuntoisuus ei olisi jo riittänyt, niin tiistai illan ilona sain huomata, että nuorimmainen on vuorostaan kuumeessa. Kolme levotonta, kuumeista ja yskäistä yötä myöhemmin lääkärissä selviää, että vasemmassa korvassa on tulehdus ja pojalla on laryngiitti eli kurkunpäätulehdus. Ai että kun on mukavaa.

Ei olisi pitänyt huudella huhtikuun julmuuden paikkansapitämättömyydestä, vajaan parin viikon takaisessa blogitekstissäni, lapsi ja koira. Ja kun taikauskon maailmaan lähdettiin, niin koputetaan nyt puuta sitten, sillä minä olen toistaiseksi säästynyt näiltä muiden perheen jäsenten sairastamilta taudeilta. Vai tuntuuko maha juuri nyt vähän omituiselta?

Kliseistä tai ei, niin on se kovin totta, että normaalisti radallaan rullaavan arjen taivaallisuuden ymmärtää vasta kun siitä ravistellaan irti, joko sairastumisen tai muun totutuista rutiineista sysäävän tapahtuman seurauksena. Näin pienten lasten maailmassa elävänä, nuo arjen tutut rutiinit, rituaalinomaisesti toistuvat päivän toiminnot, ovat kultaakin kalliimpia. Kun lapsi illalla nukahtaa, voi tuudittautua siihen, että kyllä se sen pari tuntia ainakin nukkuu ennen kuin herää tissiä huutamaan. Kun tämä kuvio vaihtuukin siihen, että voi olla, että se herääkin viiden minuutin päästä, rööreissä kirnuavan liman häiritessä unta tai korvasta säteilevään ilkeään kipuun - se jos mikä tahtoo lamaannuttaa.

Helpotusta kurimukseen!

Onneksi on apua tarjolla. Jo mainitun poikien isoäidin avun lisäksi tuli puolison sisko, vanhemman pojan kummitäti, keskiviikkona avuksi. Se piristi kovasti toipilasta ja kaikkia meitä, joten iso kiitos siitä! Poikien kanssa kyllä pärjää, jos yöllä saa edes sen normin verran unta. Mutta kun poika heräilee normaalin kolmen neljän kerran sijasta lähes jatkuvasti huonoa oloa itkemään, niin sitä on päivällä melkoisen tutkalla. Siihen sitten se, että on kova huoli tuosta pienestä ihmisestä ja elämänkumppaninsa tilasta ja epätietoisuus siitä mikä tämä mahakipu oikein on. Normaalin arjen perään on tullut huudeltua jo jokunen kerta, että voisitko jo tulla, että minä pidän sinusta! 

Nyt on sunnuntai ja kaksi viikkoa sairaskertomuksen alusta. Asuinaluettamme tervehtii viileä, mutta luvatusta poiketen, kuitenkin aurinkoinen kevätsää. Se jos mikä on tervetullutta, jo siksikin, että täällä meidän kotikulmilla on tänään jo perinteeksi muodostunut kirpputoripäivä. Uskaltauduimme aamupäivästä ulos ja ihmisiä oli liikenteessä runsaasti ja toisille tarpeeton, sai toisten hyppysissä uuden elämän. Minäkin poistin toisten kuormasta muutaman cd-levyn ja yksi kirjaklassikkokin tuli hommattua, nimittäin Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Meidän lätkäfanaatikko sai mailan ensi talvea silmällä pitäen ja erään punaisen paidan. Nuorimmainen nukkui vaunussa aamu-unet ja kun heräsi piti kiiruhtaa kotiin syöttämään tätä räkänokkaa. Ruoka onneksi maistuu, vaikka on tämä yksivuotias vielä kovin reppana. Vanhempi poika yskii vielä ajoittain, mutta on jo tervehtynyt. Poikien äiti on myös palannut elävien kirjoihin. Josko se arki siellä kulman takana jo luuraisi.

Muun muassa tällaista tarttui matkaan.

Kirppispäivän populaa.