Kiljukalleista, selittäjäsepoista ynnä muista kotikielen veijareista!

Paskat siellä kulman takana mitään arkea luurannut, siellä luurasi oksennustauti! Mutta siitä en ajatellut kirjoittaa, vaan lapsiperheen kotikielestä. Näiden poikien lisäksi olen huomannut meidän kotona ajoittain asuvan myös sellaisia kavereita, kun takatukkajukka, pierupetteri, kalsarikalle ja hänen kaimansa kikkelikalle. En tiedä kuinka monen kotosalla näitä veijareita pyörii myös, mutta otaksun, että tälle kotikielelle, jota bamlaamme, löytyy vastineensa myös muista huusholleista. Uskon että kuravelliellit, lörölasset sun muut paukkupasit, ovat tuttuja vierailijoita lapsiperheiden arkipuheessa.

Tämä hassutteleva kielenkäyttö on, paitsi että todella hauskaa, myös piristävää toimintaa, matolle kakkivien vauvojen jälkiä pesiessä ja omasta rauhasta haaveilevassa päivien kierrossa. En aina tavoita, että mistä näitä tulee, esimerkiksi miksi puhun kakkakukkarosta, kun pojalle on tullut löysät, tällä kertaa ihan vaippaan. Kakkakeskeistä tämä toiminta tuppaa olemaan. Melko varma olen, että pojan ensimmäisiä sanoja, jota hän ihan tarkoittaa ja jonka ymmärtää, on kakka. Äittää hän sentään on hokenut myös jo tovin. Sitten kun tämän kakkamaakarin isoveljenä on tuo viittä vaille kuusivuotias, jonka huumorintajuun osuu sangen luontevasti tämä ”vessa” -sanasto, niin tuleehan sitä puhuttua pierupaakareista, rupsupettereistä ynnä muista asiaan kuuluvista kavereista aika usein.

Mutta miksi Kalle ja Petteri? Miksei kiljukallen sijaan kiljukeijo? Ehkä edellinen sopii paremmin huutavalle lapselle, kun taas jälkimmäinen 10:llä markalla litra, tätä nostalgista janojuomaa myyvälle finninaamalle. Jos meillä olisi tyttölapsia, käyttäisimmekö näiden sanaväännösten erisnimien kohdalla tyttöjen nimiä? Kiljukaarina? Pierupiritta? Paukkupaula? Varmasti käyttäisimme.

Vaikka nämä sanakikkailut usein liittyvät pieruhuumorin viehkeään maailmaan, kyllä ne muihinkin aihepiireihin sopivat. Tämä kuutta vuotta kohti käyvä kaveri on viimeaikoina ollut melkoinen selittäjäseppo. Asialle kuin asialle löytyy selitys. En mä, mutku mä, eiku mä ovat selittäjäsepon perussanastoa silloin, kun asialla on aina toinen, ei vanhempien käsitystä vastaava puoli. Olemme myös onnistuneet kasvattamaan, syyttävä sormi osoittaa tässä nyt puolisoani, melkoisen saivartelijasimon! Kaveri on raivostumiseen saakka korjaamassa vanhempien sanomisia, jos ne ovat hänen mielestään väärin. Hän kuuntelee äänenpainoja ja saattaa kommentoida, että ei sitä noin sanota, se sanotaan näin, vaikka me puolisoni kanssa olisimme sanoneet sanan juuri niin, kuin poika sen äskettäin sanoi. Jos vahingossa sanon jonkun jääkiekkopelin lopputuloksen väärin, on kaveri heti korjaamassa. Oikeassa oleminen on sällille ilmeisen tärkeää ja se saattaa tulevaisuudessa koulunpenkillä aiheuttaa kuumotusta opettajakunnassa, ehkä myös vieruspulpeteissa. Jos lopputulema on kuitenkin se, että keskustelua syntyy, joko asiasta tai vaikka välillä asian vierestä, sehän on hyvä vaan.

Tämäkin kukko esitteli vappuaattona parastaan!

Vappuaattoa vietimme näiden pökälepetterien kanssa korkeasaaressa. Se oli nuorimmaisen ensimmäinen kerta, täällä ristiriitaisia tunteita aiheuttavassa eläinten ”valtakunnassa”. Hommattiin poikien isovanhempien ja kummien lahjoittamilla kulttuurirahasto (poikien tili kaikkeen kulttuuri yms. rientoihin) rahoilla perheellemme kausikortit tänne eläinten riistetyn vapauden tyyssijaan. Kuten sananvalinnoista huomaa, aina myllertää mielessä, kun siellä käy, mutta haluan nähdä asiassa myös hyviä puolia. Siksi ei ehkä riitä lasten riemu, heidän nähdessään erilaisia eksoottisia eläimiä tai se, että eläinten olot ovat siellä parantuneet historian saatossa. Myönnän kuitenkin, vaikka se melko irvokasta onkin, että jotain minussa tapahtuu, kun näen karhun tallustelevan vieressäni, välissä vain ikkuna ja sähköaita! Tämä lause kertoo paljon tunteitteni ristiriitaisuudesta.

Hellyyttävä ja surullinen.

Lopuksi vielä tepastelijateppomme edesottamuksista. On jotenkin täydellisen liikuttavaa katsella tämän pienen hilpeyttä, kun hän saa tallustaa ilman turhia kankaanpalasia yllään. Vaatteiden päälle laittamisesta tulee huuto, niiden poisottamisesta nauru. Viimeaikainen mielipuuha on ollut lyödä käsillään itseään rintaan tai mahaan, mihin ne pienet kätöset nyt kulloinkin osuvat. Tätä siis tehdään vain silloin, kun on niin sanotusti napa paljaana. Kun pienempi nauttii estoitta alastomuudesta, on vanhemman toiminnassa ollut havaittavissa merkkejä häveliäisyydestä. Niin se viattomuuden aika lähenee loppuaan, kun mummi ei saa enää tulla pyyhkimään pyllyä.

Kun rattaissa ei jaksa enää istua.