Museopäivästä putkipäivään.

Oletteko jo käyneet toukokuussa avautuneessa Helsingin kaupunginmuseossa? Jos ette ole ja pohditte puuhaa, vaikka sateiselle kesäpäivälle, niin tänne, eli sinne kannattaa kulkunsa ehdottomasti suunnata. Kävimme koko perheen voimin Salomo-myrskypäivänä ja viihdyimme oikein hyvin. Monen miellyttävän tuokion tarjonnut kaupunginmuseo saa meidän kööriltä kiitosta. Luulen, että useita vieraita miellyttää museon nettisivujen hehkuttama uusi lähestymistapa, jonka punaisena lankana toimii vapaan pääsyn ajatus. Lapsiperheitä oli huomioitu ja niitä olikin reilusti liikkeellä. Tilat, ehkä lasten kaupungin joitain osia lukuun ottamatta ja tämäkään ei haitannut, olivat avarat ja taukopaikkoja, vaikka omien eväiden syömiseen oli mukavasti tarjolla. Lastenvaunuja sai jättää sekä ulos katoksen alle että sisälle ja säilytyslokeroihin passasi tallettaa ilmaiseksi enimpiä vaatteita ynnä tavaroita. Pienempi viipotti innoissaan menemään ja isompi muisteli aiempia kertoja täällä, ennen remonttia ja uutta ilmettä. Vanhemman kanssa olemme tosiaan käyneet Lasten kaupungissa muutaman kerran ennen huhtikuussa 2014 alkanutta remonttia ja poika muisti paikkoja edellisiltä kerroilta. Sederholmin 1700-luvun puodista löytynyt kananmunakori miellytti pienempää kovin ja vanhempi tykkäsi kopioida kansanviisauksia kaunokirjoitusvihkoon, kansakoululuokan nostalgisessa pulpetissa äitinsä vieressä. Itse tykkäsin etenkin mummolasta, harmikseni siellä ei ollut mummoa ja vaaria paikalla. Museon nettisivuilla kerrotaan, että vapaaehtoiset museomummot ja –vaarit päivystävät siellä viikonloppuisin.

"Ihmisen osa on oppia mitat ja painot
joiden alaista vaelluksemme täällä"
Arto Melleri

Ehdottoman tutustumisen arvoinen on kyllä tämä Aleksanterinkatu 16 sijaitseva museo. Me jätettiin seuraavaan kertaan vielä paikkoja läpikäytäväksi ja varmasti tullaan viettämään tänne tämän kesän nimissä uudemman kerran aikaamme. Museon sisustuksesta läpipaistava nostalgiahenki aiheutti mielihyvää ainakin meikäläisellä ja museokaupasta (jossa kelpo tarjonta) kotiin viemisiksi löytyi vanhemmalle pojalle raitiovaunu eli raitsikkapaita. Museokaupassa mieleenpainuvia hetkiä oli, kun pienimmäinen äkkäsi ulko-oven ja lähti sitä kohti viipeltämään, vaan kas kummaa törmäsikin lasioveen, jota ei ressukka huomannut. Samalla riemulla piti vielä uudemmankin kerran yrittää, jälleen samoin tuloksin. Kolmannella kerralla ehdin väliin ja pää jäi kopsahtamatta ja mukkelis menemättä. Eräs mainio sisustuselementti oli se, että vessat oli nimetty kaupunginosien mukaan. Lastenvessa sijaitsi Jakomäessä ja kerran kävin pesemässä pojan kädet Kalliossa. Itse kävin lorottamassa Punavuoressa.

Museon ikkunassa jokin tuttu rakennus ja mikä
lie juna kadulla.

Keskiviikon museopäivä vaihtui torstain putkipäivään. Puolitoistaviikkoa takaperin pojan kanssa lääkärissä käydessämme ja korvatulehdusdiagnoosin jälleen kuullessamme, sovittiin, että laitetaan pojalle putket. Josko niiden avulla sitten vähemmän itkuiseen kesään. Isompi poika sai ensimmäiset putkensa jo alle puolivuotiaana, mutta on viimeiset kolmisen vuotta ollut koko lailla kärsimättä tästä viheliäisestä peijakkaasta. Operaatio sujui kaikkinensa hyvin. Pojan nukahtaessa syliini leikkaussalissa hengityshärvelistä tulevan nukutuslääkkeen hiljalleen vaimentaessa itkua ja lopulta tehden tehtävänsä, sujui vain noin kymmenen minuuttia, kun poika oli jo toipumishuoneessa äitinsä sylissä. Reipas anestesialääkäri Repe kyseli nukutusta puuhaillessaan, oliko minulle jäänyt frustraatiota vanhemman pojan nukutuskokemuksesta, tarkoittaen kai, että oliko isällä huoli ja murhe, pojan kemikaalien voimin kohta tapahtuvasta nukahtamisesta? Toki myönsin, että eihän se nyt ratkiriemukasta ole tämä tällainen, mutta sanoin luottavani ammattilaisiin.

Olisiko askel yhtä reipas, jos poika tietäisi
mitä käytävän päässä odottaa?

Operaation suorittanut Eki-lääkäri tuli kertomaan putkituksen sujuneen hyvin ja lisäsi, että oli korkea aika tehdä se. Pojalla nimittäin oli ns. liimakorva. Antibioottikuureista ei tähän diagnoosiin ollut mitään hyötyä ja tiedä sitten kuinka moni näistä kevään kuureista oli ollut turha, pojan immuniteettijärjestelmää sekoittava leikki. Ihan kaikkea en liimakorvista kertovan lääkäri-Ekin kerronnasta tolkkua ottanut, mutta sen verran sentään, että nyt pojan korvien paraneminen lähtisi käyntiin ja selitys itkuisuudelle ja känttyryydelle lieni löytynyt. Liimakorvien aiheuttama tunne pojalle oli verrattavissa siihen, että aikuisella olisi koko ajan vettä korvassa. Kyllä se pinnaa varmasti lyhentää. Eki kertoi myös, että kaverin kuulo on saattanut hetkellisesti heikentyä ja se taas huonossa tapauksessa on vaikeuttanut puheen kehittymistä. Ja kas kummaa, poika osoitti jo operaatiopäivän iltana ihan toisenlaista reippautta ja hyväntuulisuutta, kun ennen putkitusta. Olisiko tästä hyvä jatkaa!