Puhumaan oppimisesta, sanoista ja puhumattomuudesta.

Poika on oppinut puhumaan! Tai no, puhumaan ja puhumaan, jos ei nyt ihan puhumaan, niin muutamia sanoja on alkanut kuitenkin viime aikoina suusta tipahdella. Tai no, sanoja ja sanoja. Sellaisia sanoja, joita on ehkä sanakirjasta turha etsiä, mutta jotka vanhemmat voi varauksettomassa ihailussaan sanoiksi laskea. Vai eikö kjiesh (vaihtoehtoinen kirjoitusasu voisi olla köjiesh) ole teidän mielestänne sana? Meille se on ilmiselvästi jess, eli yes, eli kyllä. Ja poika sen sanoessaan, alleviivatakseen sen positiivista sanomaa ja riemumieltä, nostaa usein kätensä ylös. Kjiessh! Ja onhan huva selvästi sana. Vai eikö muka? Huva niin kuin hyvä. Joskus ruokailujen päätteeksi, kun poika sanoo huva/höyvä ja saattaa taputtaa vielä kaupan päällisiksi, voi saada kaverista sellaisen kuvan, että noinpas on iloinen ja hyväntuulinen vesseli. Ja itse asiassa, nyt viime aikoina sälli on ollutkin hymyilevä ja naurava, itselleen ja omille hienoille suorituksilleen taputtava, melkoinen ilopilleri. Tuokiokuvina hyvästä mielestä käy esimerkiksi hetket, kun on onnistunut pääsemään äitinsä rintaa syömään, niin sitä on sieltä äidin kainalosta sitten mukava riemuita ja taputuksin juhlia. Tai kun on onnistunut laittamaan korkin oman nokkamukinsa päälle, niin tottahan nyt sille pitää taputtaa.

Perhepotretti. 

Ilo vaihtuu kuitenkin nopeasti huutoon. Tai pikemminkin kiljumishuutoon. Tässä tulee hyvin esiin pienen ihmisen asema, sanotaan sitä vaikka hallitsija-elementiksi. ”Nyt kun tässä kiljun riittävän kauan, niin saan mitä tahdon. Jos ei tämä volyymitaso riitä, voin aina nostaa sitä niin, että isä sanoo, että älä huuda noin kovaa, että korvathan tässä hajoo. Enhän minä oikeasti ymmärrä mitä se isä höpisee, mutta isä nyt tässä tekstissään leikkii, että niin olisi.” Kun palvelu pelaa huutamalla, niin miksi suotta opetella puhumaan. Kun kjieshin ja huvan lisäksi sanavarastoon kuuluvat äittä ja kakka, niin tarvitseeko sitä nyt pieni lapsi muuta. Tarpeeksi huutamalla kun saa tissin suuhun, tai leivän käteen tai puuroa napaan, niin mikäs siinä on ollessa, elellessä. Tätä kirjoitellessa poika, ilmeisesti kiusallaan, meni ja oppi uuden sanan ja se on eikä. Se toisaalta tasapainottaa hyvin tätä kjieshin ja huvan luomaa positiivisuuden viestiä ja sopii hyvin tähän hallitsijan rooliin.

Näitä edellä mainittuja ”sanoja” lukuun ottamatta, kaikki muu onkin sitten pojallemme kakun. Tai ehkä se pitää kirjoittaa kagun, kenties jopa kaqun. Tämän kagun -”sanan” perään sanotaan usein tsi, jos todella ollaan sitä mieltä. Pojallamme oli ilmiselvästi, Tampereella pari viikkoa ilman meitä lomaillutta Vappu-koiraamme ikävä, sillä kun poika näki kotikulmilla Vapun poissaolon aikana koiran, hän sanoi hymy kasvoillaan kagun tsi ja osoitti pienillä kätösillään kohti koiraa. Tätä kyseistä sanaparia voikin sitten käyttää ihan missä yhteydessä tahansa, osoittamaan ihan mitä tahansa. Pojan istuessa syöttötuolissaan, minun lapatessa ruokaa ääntä kohti, saatan joskus kysäistä, että missä lamppu on. Poika katsoo pöydän yläpuolella roikkuvaa lamppua ja sanoo kagun tsi. Sama vastaus saattaa tulla myös tiedusteluihin, että missä veli on tai äiti. Poika katsoo lamppua ja osoittaa sitä kädellä ja sanoo kagun tsi. 

Kirja eli kagun tsi.

Pitääkö minun nyt sitten olla huolissani siitä, että pojan sanavarasto ei ole vielä kovin laaja? Olenko itse sortunut siihen, mistä viime aikoina on paljon ollut keskustelua, ilmiöön missä vanhemmat eivät enää puhu lapsilleen, koska sosiaalinen media vie aikaa vanhempien ja lasten väliseltä vuorovaikutukselta. Valehtelisin, jos väittäisin, että räplään puhelintani vain silloin, kun lapset nukkuvat. Syyllisyyttä huomaan tuntevani tästä aika ajoin. Syyllisyyttä, vaikka poika ei olekaan vielä kolmivuotias. Puhumattomat lapset, YLE:n oheen linkittämässä jutussa kolmivuotiaat sellaiset, kertovat jotain pelottavaa ajastamme. Miksi minun tarvitsee tuijottaa luuriani, samalla kun annan pojalleni vauhtia keinussa. Olenko niin riippuvainen huomiosta, jota somesta voin saada, että unohdan sen, että tuo tuossa, tuo pieni lapsi, tarvitsee minun huomiotani? Kumpi on tärkeämpää, se, että minut huomioidaan, vai se, että lapsi saa vanhempiensa huomiota? Onko löydettävissä balanssi, jossa nämä molemmat tarpeet voidaan huomioida ja tyydyttää? Luuri ja some siellä, luo illuusion siitä ja myös riippuvuuden tähän illuusioon, että oma aika ja tunne, että sitä on, löytyy älypuhelinta käyttämällä. Teorioita siitä, mistä älypuhelinten addiktoitunut käyttö johtuu, lienee useita, mutta itse koen omalla kohdallani, että se on ikään kuin väline saavuttaa kaivattua omaa aikaa, toiveuni vapaudesta ja riippumattomuudesta. Tämän asian kanssa saan painia varmaan vielä usean ottelun, mutta toivon, että saan myös kokemuksen ja tunteen, jossa selätän tämän peikon ja voin hyvällä omallatunnolla todeta, että lapsen mahdollinen puhumattomuus ei ainakaan johdu vuorovaikutuksen puutteesta.