Arkeen paluusta, kesän muistoista ja siitä kun toiset lähtevät ja toiset jäävät.

Niin se oli tämäkin kesä tuomittu päättymään, sanokoon Tero Vaara mitä lystää. Vaikka lämpöä ja valoakin vielä piisaa, niin koulujen, päiväkotien, töiden ja meidän perheessä tänä syksynä etenkin esikoulun alku, ilmentävät vuodenajan vaihtumista varmemmin kuin keltaiseen taipuvat lehdet. Lomat on isolla osalla kansaa takana päin ja niin se opettajapuolisonikin loma vääjäämättä kulutti itsensä loppuun. Se on arki nyt ja hyvä, että on. 

Viimeisen puolikkaan lomaviikon maanantaina tuleva esikoululainen totesi ripaus kyllästyneisyyttä äänessään, että alkaisipa se eskari jo! Tällaisena kotiin jäävänä ukkona tuntui hämmentävältä, että muilla lomien loppu merkitsi töihin paluuta. Minulle se merkitsi toki puolison lomien päättymistä ja vanhemman pojan esikoulun alkamista, mutta ennen kaikkea sitä, että minä saan jäädä kotiin. Kesän lopussa sitä alkaa orientoitumaan työhön paluuseen ja niin huomasin alitajuisesti tekeväni myös nyt. Öisin vietin aikaa opettajanhuoneessa ja oppilaiden edessä voltteja tehden. Lopulta ymmärrys kuitenkin hiipi myös tähän, tämän suven riemastuttavana lahjana saatuun harmaantuvaan päähän, että ei muuten tarvitse mennä. Töihin. Minun työmaani on kotona vielä tulevat syksyn kuukaudet ja siitä olen perhanan iloinen. Eikä sitä voi oikein työmaaksi kutsua ja samalla se kuitenkin on hikeä, kiukkua, liejukakkaisia käsiä ja valvottuja öitä, eli tekemistä jota kai duuniksikin voi kutsua. Kun toiset aloittivat työt, koulun, esikoulun tms., me jäimme, minä ja tuo, joka tuossa parin metrin päässä päiväuniaan tuhisee. Viime vuonna vauvakesän jälkeen lähdin haikeana töihin, kun poika jäi kotiin äitinsä kanssa. Nyt oli minun vuoroni jäädä.

Pikkuveli tsekkaa mihin se veli on oikein menossa.

Tässä kesän ja syksyn murroskohdassa mieli seikkailee vielä vahvasti ensi mainitussa ja sen kerryttämien muistojen maailmassa ja vasta hapuilee askelia kohti jälkimmäistä, vähenevän valon vuodenaikaa. Syksyn haistaa, kun aamuisin lähtee pojan ja koiran kanssa kohti leikkipuistoa. Se varisee näkökenttään värikkäiden lehtien kasvoilta. Sen kuulee, kun ihmiset alkavat toistelemaan puistoissa ja kassajonoissa, kuinka ilmassa on jo syksyn tuntua. Syksyssä on samanaikaisesti lopullisuuden ja uuden alun tuntua. Se on kaihoisa vuodenaika, kaihoisa ja haikea.

Kun lähdimme kotoa poikien kanssa ensimmäisenä esikoulupäivän aamuna, pikkuveli lähti isoveljeä luonnollisesti saattamaan, reittimme kulki poikien neuvolan ohitse. Siinä kohtaa oli pakko ruveta tunteelliseksi ja sanoin pojalle, että juurihan me tuolla oltiin kuuntelemassa sinun sydämesi ääniä, juuri äsken, yli kuusi vuotta sitten. Ja nyt sinä otat ja menet ja aloitat jo esikoulun, että miksi, että eihän sinun nyt näin nopeasti pitänyt kasvaa! Höpsönä varmaan isäänsä pitää, mutta luulen kyllä, että jotain ajan kulumisesta kaveri kuitenkin jo ymmärtää, sillä olin huomaavinani tunteenpurkaukseni aikana pojan kasvoilla mietteliäitä sävyjä.

Pojat matkalla kohti...

...tätä, Paavolan tammea, Suomen kauneimmaksi kutsuttua.

Vaan reippaasti tuo tuntui ottavan esikoulun alkamisen. Kavereita oli varmasti jo ikävä ja vanhempien naamat käyneet kyllästyttämään. Moni viime vuoden päiväkotitoveri jatkaa samassa eskariryhmässä ja kaiken kruununa sama lastentarhanopettaja, joka aloitti pojan ryhmässä, kun tämä puolitoistavuotiaana ensimmäistä kertaa päiväkodin portteja lähti kolkuttamaan ja joka toimi myös kaksi viimeistä päiväkotivuotta pojan ryhmässä ohjaajana. Tuttua ja varmasti myös turvallista on pojan aloittaa opintie.

Kun kyselin ensimmäisen päivän päätteeksi kuulumisia, niin kivaa oli pojan vähäsanaisesta maalailusta huolimatta ollut. Vanhemmat halusivat juhlistaa tätä merkkipaalua ja ostivat pojalle kaihoisuuspäissään esikoulun aloittamisen kunniaksi uuden Tatu ja Patu kirjan. Se lukaistiinkin loppuun heti seuraavaan aamuun mennessä. Äiti leipoi myös iltapäivällä onnistunutta ja makoisaa kesäkurpitsakakkua, jota edellisenä iltana yhden roskiin päätyneen satsin verran ehti jo harjoitella. Pikkuveli oli aamupäivällä niin väsynyt tästä suuresta isoveljeä ja kaikkia meitä koskevasta elämänmuutoksesta, että nukahti puoli kymmeneltä kettupuiston keinuun, vaikka normaalisti päiväunille mennään kahdentoista jälkeen. Kaikkinensa ainutlaatuisia elämän hetkiä, askeleita ja ilon valoa.

Pappa ja pojan pojat Hankoniemellä.

Viimeisenä lomaviikonloppua Suomen
eteläisintä kärkeä kutittamassa.