Kehityskeskustelu 1-vuotiaan kanssa.

Sanotaan kehityksen kehittyvän, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan. Onko kehitys aina näkyvää vai jääkö jotain huomaamatta, aistihavaintojen tuolle puolen? Onko kehityksen vauhti liian kovaa? Kulkeeko ymmärrys mukana? Se missä kehityksen ainakin olettaa havaitsevansa, kun ei puhuta nyt esimerkiksi teknologian kehityksestä, niin siinä, miten kehittyy tuollainen vuoden ja neljän kuukauden ikäinen pojanviikari. Vai huomaako sittenkään? Toisaalta uudet kehitysvaiheet astuvat möhkälemäisillä saappaillaan aina edellisten päälle, niin että sinne ne usein unohtuvat, kun uudet valtaavat niiden paikan, vieden kaiken huomion ja tilan. Muuttaen edelliset kuukaudet tuoksi nostalgiseksi ajaksi, kun meidän vauva vielä sitä ja tätä ja nyt se on jo noin ja osaa jo vaikka ja...

Lattia on niin nähty.

Ne arkirutiinit, jotka olivat vielä keväällä luonteva ja paikoillaan pysyvä osa elämäämme, ovat kadonneet jonnekin muistojen liinavaatekomeroon. Täytyy oikein pinnistellä, että muistaa minkälaista oli, kun poika nukkui kahdet päiväunet, puhumattakaan ajasta kun tyyppi ei vielä kävellyt. Ilolla morjestan aikaa, kun poika ei halunnut nousta joka jumalan jakkaralle tai pallille saati keittiön tai olohuoneen pöydille. Kehitys ottaa välillä sen sortin askelia, että mukana on hankala, jollei mahdoton pysyä. Ja silti on pysyttävä, vaikka on hetkiä, kun vaan haluaisi jäädä olohuoneen lattialle makaamaan, kuin juosta keittiöön, josta kuuluu sen suuntaisia ääniä, että siellä se sälli seisoo pöydällä, toisessa kädessään kattila toisessa isoveljen pesäpallomaila. 

Tähän syksyn alkuun ajattelin pitää pojalle kehityskeskustelun. Sillä vaikka monen asian suhteen vauhti on liiankin huimaavaa, on toki asioita, joissa voitaisiin ottaa askelia yhtä lailla eteenpäin. Toki ymmärrän, että kiipeäminen on kivempaa kuin potalla istuminen. Kiljuminen lystimpää kuin sivistynyt keskustelu. Tai edes auttava keskustelu. Tai kommunikointi edes siansaksasanoilla. Yöllä heräily ihan vaan noin niinku muuten vaan, kuin yön läpi nukkuminen. Mutta silti. Se mikä on kivaa siinä kehitytään, se mikä ei niinkään, siinä pärjätään vanhoin metodein. Kakka lattialla mieluummin, kuin potossa.

Tämä on kuin metsässä istuisi.

Isi: Moikka, mitä kuuluu?

Poika: En ymmärrä kysymystäsi?

Isi: Niin, että onko kaikki hyvin? Hyvinkö menee?

Poika: Luulet sää äijä, että vajaa puolitoistavuotias ymmärtää tollasia kysymyksiä?

Isi: Onko sulla nälkä?

Poika: ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄHHHHHHHHH!!! = Kiljuntaa joka sattuu korviin, päähän, mieleen, sydämeen.

Isi: Okei. Nyt tehdään niin, että isi kyselee ja vastailee puolestasi niin, että tulkitsee sun kehonkieltä ja preesenssiä miten parhaiten taitaa. Kokeillaan, kyl tää onnistuu.

Isi: Olet hienosti kehittynyt tässä kuluneen kesän aikana. Toiset päiväunet jäi alkukesästä pois ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, olet hyvin jaksanut yksillä päikkäreillä. Miten on, riittääkö yhdet unet, jos yö on kovin katkonainen ja heräilet usein?

Poika isin tulkitsemana: Minulla menee hermot usein. Syinä lienee nälkä, väsy, geenit.

Isi: Kyllä me yksillä päiväunilla mennään, mutta osaatko sanoa, että jos nukut hyvät unet päivällä säteileekö se yöuniin positiivisesti vaiko miten?

Poika: Säteileekö se yöuniin?! Ihme kysymys? Nukun kun nukuttaa ja just niin kuin juuri sinä hetkenä parhaalta tuntuu. Katsos, elän hetkessä.

Isi: Olemme äitisi kanssa huomanneet, tosin kertoja ei monia ole, toistaiseksi, toivomme, että kun olet nukkunut hyvät päiväunet, jopa kolmen tunnin sellaiset, olet saattanut nukkua lähes heräämättä yön läpi. Joskus jopa ihan koko yön.

Poika: Tää nukkuminen on niin yksilöllistä.

Isi: Aivan. Kerroitkin jo tossa, että sulla on nälkä, mutta saatko mielestäsi riittävästi ruokaa?

Poika: Saan varmaa riittävästi, mutta aina sitä ei tule juuri silloin kun haluan. Te ihmeellisesti vetkuttelette sen ruoan kanssa, vaikka mä kuinka huudan.

Isi: Me kuule rakas poika laitamme sulle sitä ruokaa aina niin nopeasti kuin pystymme. Ja monesti vielä annamme sulle jotain hiukopalaa ennen varsinaista ruokaa, että pääset pahimman nälän selättämään.

Poika: Teiän hiukopalat tuntuu lähinnä kiusaamiselta.

Isi: Niin. No mutta. Isipä yrittää etukäteisvalmistella ruoan sulle aina sillä tavalla, että kun tullaan puistosta tai mistä nyt tullaankaan ja on ruoka-aika, niin olisi ruoka enää lämmittämistä vaille valmista, että päästään mahdollisimman pian syömään. Tämä varmaan passaa?

Poika: Katellaan.

Tästäkin mennään pian yli että heilahtaa.

Isi: Mites toi potta, ruvettaisiinko pikku hiljaa laskettelemaan tavarat sinne?

Poika: Ette te mielestäni kovin usein siihen mua ole istuttaneet. Liike on inspiroivampaa kuin paikallaan pysyminen.

Isi: Totta. Jos me kuitenkin kokeiltais pysyä siinä potulla hieman pidempiä siivuja.

Poika: En voi luvata, koska en ymmärrä mitä lupaaminen tarkoittaa.

Isi: Tää seuraava on vaikea. Sanon yhden sanan ja katsotaan miten sä reagoit siihen. Tissi.

Isi tulkitsee poikaa: Tämän maagisen sanan kuultuasi havahduit, kasvosi näyttivät siltä, kuin olisit muistanut jotain, joka oli jo kuin vaivihkaa päässyt unohtumaan, mutta joka edelleen aiheutti voimakkaita tunteita ja et tiennyt pitäisikö sinun itkeä vai huutaa vai itkeähuutaa. 

Isi: Ymmärrän sinua. Nämä ovat vaikeita asioita. Moni on tuon sanan kuultuaan itkenyt ja moni tulee vielä itkemään.

Isi: Ja täytyy sanoa, että hienosti on vieroitus rinnalta pääosin sinulta onnistunut. Välillä tosin saat öisin ja nukkumaan mennessä sellaisia itkupotkuraivareita, että ei vanhempasi muista isoveljelläsi sellaisia olleen, mutta ymmärtäähän sen, että kyllähän se ketuttaa kun baari suljetaan ja lopullisesti.

Isi: Tämä nyt ei varmaan sinua lohduta, mutta mites toi tutti?

Poika: Tutti ei ole tissi. Heitän sillä vesilintua.

Isi: No niin tunnut heittävän ja kaikkea muutakin sinulla on tapana ollut viime aikoina heitellä. Onko se sinun vahvuutesi?

Poika: Vahvuuteni? Olen maailmanvalloittaja! Minulla on rajaton luottamus kykyihini, ettäs tiedät!

Ei riitä enää, että kekkua katselee. Sitä pitää
päästä myös halaamaan.

Isi: Eiku se on just noin. Lopuksi vielä tällainen kevyt kysymys. Minkälaisia ajatuksia sinulla on syksyn varalle, mihin suuntaan kehityksesi haluaisit menevän? Isillä on joitain toiveita tähän liittyen, mutta kysyn nyt sulta.

Poika: Kun saan mitä kulloinkin tahdon, niin eiköhän se riitä. Kun asetatte minulle rajoja, tietäkää se, että minä protestoin. En tiedä mitä kehitys tarkoittaa.

Isi: Nyt on aika lopettaa ja ruveta syömään. Hyvin olet jaksanut, banaanin ja parin karjalanpiirakan voimalla. Tämä oli tällainen pieni rupattelu, aikuiset puhuvat kehityskeskustelusta. Toisaalta isi ei ole sinun työnantajasi, etkä sinä alamainen. Pikemminkin päinvastoin. Haluaisitko kysyä vielä jotain isiltä? Minkälaisia toiveita sinulla on meille vanhemmille?

Poika: Olkaa aina paikalla, kun teitä tarvitsen äittä ja iti.