Kolikon kääntöpuolesta, ärtymyksestä ja pienten huolien suuruudesta.

Lasteni äiti ilmoitti erästä blogitekstiluonnostani tuossa tovi sitten lukiessaan, että tekstini piehtaroivat melko usein sentimentaalisessa hötöntötössä. Nostalgian ja kaihon menneiltä kesiltä tuoksuvissa unikuvissa. ”Niin että voisiko joskus olla jotain, tietsä, toisenlaista?” Otan haasteen vastaan ja totean, että voi olla. Hattarat vedetään nyt vessanpöntöstä alas ja ilmoitetaan, että välillä, esimerkiksi juurikin nyt, on sellainen tunne, että ei jaksa.

Kun perässä ei vaan pysy.

Syyskuu oli koti-isäilyn toistaiseksi haastavin ja viheliäisin kuu. Syksy vyöryi ylle painavana, harmaana, lamauttavana. Eikä se tuntunut haastavalta siksi, että pojalla oli korvatulehdus, tulehdus vaikka kesällä sai putket korviinsa. Ei vaikealta siksi, että eräänä perjantai iltapäivänä pojan heräillessä päikkäreiltään ovemme takana heilui harhainen naapuri eräitäkin työkaluja kädessään. Ei pimenevistä illoista tai katkonaisista öistä. Ei kylmenevistä päivistä saati vaatteensa riisuvista puista. Vaan kenties kaiken edellä mainitun summasta. Syksyn luovuttamattoman kauneuden, joksi kuluvaa vuodenaikaa rohkenin taannoisessa blogikirjoituksessa kuvata, kääntöpuolena on kaikkea muuta kuin kaunista. Sieltä löytyy hermonsa menettävä vanhempi, joka kokee usein pienetkin vastoinkäymiset, esimerkiksi sellaiset kun on juuri puettu päälle ja tarkoituksena on lähteä viemään isoveljeä esikouluun ja syksyn kylmenevien aamujen takia reippaasti puetut ja tukalaa oloa omilla tavoillaan informoivat jäbät saavat isän hermon jo valmiiksi piukealle, niin kas kummaa sieltä neljän vaatekerroksen alta pienemmän pyllyn suunnalta sieraimiin leijuu tuoreen paskan käry, maailmanlopulta. Ehkä yhdeksän kuukautta alkaa vaan yksinkertaisesti painaa. Nyt kun ¾ vuodesta on takana, niiden yli kahden sadan enemmän ja vähemmän rikkonaisen yön painolasti sysää miehen hartioita kumaraan. Se saattaa tehdä sellaista.

En tiedä onko tällä logiikalla mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta kun uutiskuvat maailmalta, ankeutta, ahdistusta ja käsittämätöntä epäoikeudenmukaisuutta viestivät tarinat niin painetuissa kuin digitaalisissakin viestimissä käyvät verkkokalvoille, niin kotiarki niine globaalissa mittakaavassa pienine ongelmineen, käykin jostain syystä enemmän hermoille. Suihkuhuoneen lattialle tuhansiksi teräviksi siruiksi pojan kädestä tippuva tyhjä pilttipurkki, samaan aikaan kun kätesi on pesemässä pojan kakkatahmaista pyllyä, niin ei se nyt hymyä ensimmäiseksi kasvoille kirvoita. Ja toki voit kysyä, että miksi annoit sen lasipurkin pojalle? Kysy vaan ja vastaan, että kun tätä nykyä vanhempien valveillaoloajasta suurin osa kuluu pienemmän levittämää kaaosta siivotessa, niin joskus ei vaan jaksa, ehdi, kautta ymmärrä mennä sulkemaan keittiön kaapin ovea, vaikka hyvin tietää, että tyhjät lasi- ja peltipurkit sun muut kierrätyskamat saattavat olla lapselle pipejä tekeviä artefakteja. 

Sitten mieleeni tulee Aleppon lapset. Miksi valitan?

Niin kovin vähäpätöisiltä tuntuvat ongelmani, murheeni, syyt päreitä poltella. Vai tuntuvatko? Lienee kuitenkin tarpeellista ajoittain havaita ja ilmituoda oma ärtyneisyytensä, kiukkunsa. Mihin nämä jokaisessa piilevät tunteet sitten luontevasti pitäisi siirtää? Turha ärjyä vanhemmalle lapselle, nuoremman sällin aiheuttamasta kiukusta? Turha möykätä viattomalle koiralle, joka alkaa juurikin sillä hetkellä vääntää pasasta keskelle kävelytietä, kun pitäisi kiirehtiä hakemaan lasta esikoulusta. Pure huulta. Huuda tyynyyn. Lähde metsään. Mene lenkille. Ja kun korvista alkaa nousta sauhu, siirrä vastuu, anna selkävenytyksiä tekevä lapsi sylistä toiseen. Silloin kun se on mahdollista. Äläkä lue Sanni Grahn-Laasosen mielipidetekstejä hesarista.