Ostaako vaiko eikö ostaa - musta perjantai vs. joulumyyjäiset

Olen viettänyt tässä eräänlaista älä osta mitään -syksyä. En siksi, että arvojeni mukaisesti vastustaisin kaikkea kuluttamista, vaan myös siksi, että hoitovapaalla tulot eivät minusta myöskään suurkuluttajaa tee. Se mitä tulee myös menee ja melko visusti niihin välttämättömiin tarpeisiin, riittäen tällöinkin ehkä ¼ kuukaudesta. Sen jälkeen on "ilo" olla rahaton. Ja mitä sitä nyt ostaisi. Kirjoja ja levyjä on hyllyt täynnä. Vaatteet ovat samoja vanhoja, kuluneita, silti käyttöön kelpaavia. Tämän ruokakunnan pitää nälättä puolisoni. Hän myös vaatettaa lapset, on päävastuussa elämisen kustannuksista. Miten ”miehinen” itsetuntoni kestää tämän? Miten nöyrtyä pyytämään kumppaniltaan rahaa, jos sitä vaikka kahvilla kävisi? Joillekin tämä voi olla kynnyskysymys. Liekö moni kaunis liitto lakastunut tästä syystä. Ei varmaan ole liioiteltua väittää, että edelleen (yhdessä tasa-arvon mallimaista) elää vahvana ajatus siitä, että miehen pitää olla omavarainen. Samaan hengenvetoon voidaan väittää, että ihan normaalina pidetään myös ajatusta siitä, että miehen pitää pystyä elättämään perheensä. Miksei myös naisen? Ja että miehet eivät jää kotiin juuri tästä syystä, naisen tienestien armoille? Raha - elämän, ilon ja auvon pyyteetön tuoja? 

Olen siitä onnellisessa asemassa, että puolisoni tulot riittävät mahdollistamaan kotonaoloni. Onnellinen myös siksi, että tuo vaimoihminen on melkoinen kirpputorihirmu. Miten moni asia onkaan saanut uuden elämän meidän taloudessa, poikien vaatekaapeissa, kirjahyllyssämme ja myös vanhempien karderoopissa. On ihan ok, että minulla ei ole niin sanotusti ylimääräistä. Elämme silti yltäkylläisesti. Meillä on varaa heittää vanhentumaan päässyttä ruokaa roskiin? Meillä on varaa tehdä tarpeemme puhtaaseen juomaveteen?! Meillä on varaa elää yli 20 asteiseksi lämmitetyssä asunnossa? Sähköä tulee seinästä. Ja kaikki nämä ovat itsestäänselvyyksiä, ”ansaittuja” etuja. Ja kun jokin elektroninen vempele tulee tiensä päähän (seuraavalla viikolla siitä kun takuu vanhentuu), menemme ja ostamme uuden. Koska korjauttaminen maksaa enemmän kuin uuden osto. Okei, emme mene ja nyt kun näin sanon pesukoneemme hajoaa huomenna. 

Kun viime syksynä olin töissä ja puoliso kotona, tulomme eivät olleet riippuvaisia minun tienesteistä. Äitiysloman tuet ovat suhteutettu siihen, miten äitiyslomalla olija on aikaisemmin tienannut. Saattoipa käydä niin, että puoliso nettosi ensimmäisten kuukausien aikana saman verran kuin minä, jollei jopa enemmänkin. Pärjättiin siis kelvosti. Ja nytkin pärjätään, sillä ihmisellä on tapana käyttää rahaa juuri niin paljon kuin sitä on. Vanhempainvapaalla ja sitä seuranneella isyysvapaalla tulot (tuet) olivat ihan käypäiset, mutta hoitovapaan alkaessa homma muuttui. Helsinkiläisenä sitä kuitenkin on hyvässä asemassa, koska kaupunki maksaa kuntalisää. Ilman tätä kyseistä etua kuukausittain tilille tipahtava osuus olisi melko heiveröinen.

Nämä kuviot on hyvä selvittää ja sisäistää sellaisen, joka pohtii kotiin jäämistä. Ja puhun nyt miehistä. Rahasta riitely kuuluu jokaiseen parisuhteeseen, oletan, mutta itsensä asettaminen sille levelille, että minulla ei nyt ole sitä rahaa ja se ei kuule haittaa yhtään mitään, on hyvä tehdä, vaikkei se helppoa olisikaan. Ihan yltä kyllin minulla kuitenkin on kaikkea. Enemmän kuin aina muistankaan. ” Isi, miksi tuo nainen istuu tuossa Alepan edessä, kun on näin kylmä?” – kysyy poika hymyilevän romanikerjäläisen lähikauppamme edessä nähdessään. Yritän siinä jotain vastata elämän epäreiluudesta ja korttien epätasaisesta jakautumisesta. Ihan hyvin voisimme ostaa kaupasta banaanin, croissantin ja suklaapatukan ja tuhlata rahoistamme euron ja antaa tuolle naiselle. Miksi emme niin tee? Valtio maksaa minulle siitä, että olen lapseni kanssa kotona. Maksaako kaikki valtiot, voisi poika kysyä ja tätä on isänkin hyvä miettiä toisinaan.

Näitä aatoksia hiipii mieleeni, kun esiin ilmaantuu mainoksia black fridaysta, tuosta maailmanlopun yhdestä tunnusmerkistä. Wikipedia tietää sanoa, uskokoon ken tahtoo, että tuona joulusesongin avajaispäivänä kauppojen avatessa ovensa aamu viideltä, yhdysvaltalaiset kuluttavat arviolta kymmeniä miljardeja dollareita. Yhdysvalloista meille tänne kaukaiseen pohjolaan levinnyt musta perjantai on huomenna (tänään) ja monen monituiset, etenkin verkkokaupat, myyvät nyt ”huippuedullisia” tuotteita. Surullinen lainaus wikipediasta on tämä: ”suurin osa alennetuista tuotteista on kulutuselektroniikkaa”. Miksi surullinen? Mietin sanaa kulutus. Miksei vain elektroniikkaa? Kestävää, toimivaa, vuosikausia iloa tuottavaa elektroniikkaa? KULUTUS. Black friday avaa siis länsimaisen kulutusjuhlakauden jota joskus jouluksikin on nimitetty. Ja tämän kuluttamisen yhteydessä ei mainonnasta nouse esiin sanaa kohtuus. Miksi pitäisi? Se on markkinataloutta. Kapitalismin kaaospyörä. Ostamme tuotteita ja ruokimme markkinataloutta. Koska me tarvitsemme ja halvalla saa. Kohtuus on hautautunut niiden tuhansien elektroniikkajätetonnien alle, jotka Euroopasta laivataan Ghanaan joka vuosi.

Haluaisin nähdä black friday –mainoksien yhteydessä, esimerkiksi tämän viikon jokaisen HS:n kanssa tippuneiden ylitsevuotavien mainosten kylkiäisenä tutkimuksen, jossa kerrottaisiin seikkaperäisesti näiden myytävien tuotteiden matkasta kuluttajan huusholliin. Siinä kerrottaisiin minkälaisissa oloissa näiden kulutuselektroniikkalaitteiden yhteydessä käytetyt metallit on louhittu. Kuka ne on louhinut. Kuinka paljon ko. henkilö on tienannut. Kerrottaisiin myös paljonko tämän laitteen koonnut henkilö on tästä työstään netonnut. Paljonko nettoaa sen ko. laitteen tuotemerkin toimitusjohtaja. Kuinka paljon on kulunut polttoaineita, kun kaikki vaiheet lasketaan mitä tuotteen kokoon panemisen yhteydessä on käytetty, liikkumiseen? Moni muitakin asioita voitaisiin kysyä. Esimerkiksi sellaista, että onko tämä tuote tehty kestämään kuinkakin kauan? Maailman tappiin? Vai seuraavaan mustaan perjantaihin.

Tarkoituksella kärjistän ja haluan kritisoida. Mustana perjantaina saatan minäkin ostaa asioita, varmaan ainakin ruokaa, käymme ehkä syömässä, lapsien äidin rahoilla. Myönnän, että eräänkin musaliikkeen nettitarjouksia saatoin äsken vilkaista. Ja vaikka totesinkin, että on ilo olla rahaton ja se on minulle juuri nyt ok, myönnän ja allekirjoitan sen, että rahan tuottamat omavaraisuuden ja vapauden tunteen ovat tärkeitä. Toivon myös, että kotona olevat äidit saavat myös ostaa, mitä haluavat, omaa arkeaan piristämään, vaikka sitten niiden miesten rahoilla. 

Huomenna (tänään) vietetään mustalle perjantaille vastavetona myös älä osta mitään -päivää, jonka tarkoituksena on haastaa meidät pohtimaan jokapäiväisiä kulutuspäätöksiämme. Yhtä suurta näkyvyyttä kuin musta perjantai ei älä osta mitään -päivä saavuta. Kohtuuden sanoma on kuitenkin tässä materiaalikeskeisessä maailmassa tärkeää. Vieno toiveeni onkin, että huomenna edes muutama sinne verkkokauppaan tai automarkettiin retkeä suunnitteleva pohtisi, että tarvitseeko todella. Mustaa perjantaita seuraa lauantai, jolloin monissa kouluissa vietetään joulumyyjäisiä. Sinne niin sankoin joukoin koulujen luokkaretkikassoja täydentämään.

"Mua sattuu ehkä joka paikkaan" - Koti-isän mietteitä uuden maailman aattona.

Kun puolisoni kertoi viikko takaperin keskiviikkona herättyämme katsoneensa, että Trump on johdossa, tuntui vanhemman poikamme sanomisia lainaten, että ”mua sattuu ehkä joka paikkaan”! Pojan sanomisien tausta oli kovin toinen, kuin ne mistä nousivat isän tuon hetkiset tuntemukset. Liekö pelkoa. Käsittämättömyyden, epätodellisuuden, huolen ja surun tunteita. Tässä viikon aikana on asiaa tullut pohdittua käytännössä jatkuvasti. Luettuani ja keskusteltuani (esimerkiksi erään Suomessa asuvan yhdysvaltalaisen kanssa) asiasta, on tuntemukset edelleen varsin hämmentyneet.

Maailmassa on virhe lauloi YUP:n Jarkko Martikainen taannoin ja optimistisesti, sillä maailmassa on helvetin monta virhettä. Maailmassa on myös niin monta epäreiluuden, kohtuuttomuuden ja ymmärtämättömyyden säiettä, että jos sitä alituiseen miettii pakenee taju ja järki. Niitä virheitä nekin. Näinä uuden maailman, joksi HS:n toimittaja Heikki Aittokoski, Trumpin valinnan jälkeistä maailmaa sunnuntain kolumnissaan kuvasi, ensimmäisinä päivinä huolen tunteeni, jos niille pitäisi keksiä yhteinen nimittäjä, on ehkä kulminoitunut huoleen siitä minkälainen on tulevaisuus sillä planeetalla johon lapseni varttuvat. Jos maailman johtavimman suurvallan, ainokaisen supervallan, ruorissa on rasisti, sovinisti, fasisti ja ilmastonmuutoksen kieltäjä hänen tekemisillään ja valinnoillaan voi pessimistisimmillään ajateltuna olla valtavan suuri vaikutus maailmaan, jossa lapsemme kasvavat lapsista nuoriksi ja pullahtavat lopulta, jos hyvin käy, aikuisiksi. Sanoista tekoihin on usein pitkä matka, mutta kyllä se, että maailman toiseksi suurimmista kasvihuonepäästöistä vastuussa olevan maan presidentti, haluaa ensi töikseen irrottaa Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta, nostaa esiin apokalyptisia näkyjä maailmasta johon olemme matkalla.

Uuden 9/11 (11/9) jälkeinen maailma on joka tapauksessa toisenlaisista lähtökohdista ponnistava kuin, jos valtaan olisi valittu Amerikan Yhdysvaltojen ensimmäinen naispresidentti. Minulle riittää tässä yhteydessä perusteluksi kaksi asiaa: presidenttinä olisi ollut nainen, joka ei ole ilmastonmuutos skeptikko. Puolisoni kertoi hänen koulussaan erään oppilaan kysyneen, että tuleeko nyt kolmas maailmansota? Niin. Jos kahden suurimman ydinasevallan ydinaseiden laukaisukoodit ovat Putin ja Trump nimisillä henkilöillä, kaikenlaista voi tulla mieleen. Tämä ei ole kuitenkaan peloistani se keskeisin, vaikka niin kauan kuin sellaisia asioita kuin ydinaseet on olemassa, aina on syytä olla hieman peloissaan.

Vaikka kotonaolo pienen ihmisen kanssa on sitä arjen vinhassa karusellissa pyörimistä, ei se ole irrallaan maailmasta oloa. Minua ei niin kiinnosta päivittää, kuinka joulu on kohta ovella, vaikka kulutuskulttuurista joulun yhteydessä ajattelinkin kirjoittaa. Tai miten vauvamahani on kasvanut ja ottaa siitä näytille ihan kuva. Ei myöskään tule mieleeni kirjoittaa lastemme talvivaatteista, siitä kuinka lämpimät ne nyt ovatkaan. Sanokaa naiviksi, tai niin kuin monesti ympäristöä kunnioittavalle ja sen tilasta huolestuneille sanotaan, että ”älä nyt jaksa”. Ajattelin ja haluan jaksaa. Pohjimmiltaan huoli kohdistuu lapsemme tulevaisuuteen. Jos ilmasto lämpenee 2 astetta tai sen yli, kovin toisenlaista on elämä täällä. Nyt kun Etelä-Suomeen satoi ensi lumi (ja sulaa paraikaa pois), saa helposti kuulla, että missä se ilmastonmuutos oikein on, kun luntakin tulee jo marraskuun alussa etelään? Me täällä Suomessa emme ole niitä, jotka ilmastonmuutoksesta eniten tulevat kärsimään, vaan ihmiset, jotka asuvat jo valmiiksi köyhissä maissa. Monet kehitysmaat sijaitsevat alueilla, jotka ovat erityisen haavoittuvia ilmastonmuutoksen vaikutuksille. Syksyn 2015 turvapaikan hakijoiden määrä oli pientä kujanjuoksua sen rinnalla, mitä ilmastopakolaisuus voi pahimpien skenaarioiden toteutuessa olla.

Isi näyttää pojan mielestä tältä.

Isänpäivänä poika antoi lahjaksi esikoulussa tekemän magneetin, johon hän oli piirtänyt kuvan isästään omien taitojensa ja mielikuviensa mukaisesti. Isänä koen tekeleen kuvaavan hyvin sitä huolestunutta ja väsynyttä, hiuksensa menettänyttä ja monia vanhemmuuteen enemmän ja vähemmän kuuluvia syyllisyyden tunteita hartioillaan kantavaa isää. Kuvaavia oli myös onnittelukortin yhteydessä eskariopettajien pitämän lyhyen isä-haastattelun vastaukset:

Mikä tekee isän onnelliseksi? "Varmaan se, että saa nukutettua pikkuveljen ihan hetkessä."

Mikä inhottaa tai ällöttää isää? "Sitä inhottaa usein se, et se ei oo saanut nukkua, kun pikkuveli on heränny tosi monta kertaa."

Kuinka pitkä isäsi on? "En mä oikein tiedä, ehkä 3cm."

Näin poika, joka osaa lukea isänsä mielenmaisemaa suht hyvin? 

Jos Trumpin valinta ei toiminut kaamosmasennuksen lievittäjänä, ei sitä tee myöskään hallituksemme toimet Talvivaaran, nykyisen Terrafamen, avoimena lompakkona. Jälleen 100 miljoonan lisärahoitus jatkuvasti tappiota tekevälle, ympäristöä kohtuuttomasti kuormittavalle kaivokselle, samaan aikaan, kun esimerkiksi koulutuksesta leikataan kohtuuttomia summia, on asia jota on äärimmäisen vaikea ymmärtää. Sipilä Terrafamen pipo päässä uutisvideossa toteamassa, että  Talvivaarassa on tapahtunut ihme, naurattaisi, jos ei itkettäisi. Ja samaan aikaan Tampereen kunnanvaltuuston kepulaiset äänestämässä eitä raitiovaunuhankkeelle, joka on tuomassa töitä Kainuuseen. Voi luoja. 

Sitten tulee luettua uutinen Pohjoismaisista päästöjen vähennyskeinoista ja mieli rauhoittuu, hiukan.

Vanhemmilla lienee jonkinasteiset välineet vaikuttaa lapsiensa tulevaisuuteen. Jos jälkikasvun työkalupakkiin saa sellaisia arvoja juurtumaan, kuten suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, empatia, ympäristön ja luonnon kunnioittaminen ja näiden voimin he ottaisivat maailmaa vastaan, niin olisihan se.

Poika lausui kirjoitukseni otsikon mukaisesti, että häntä sattuu ehkä joka paikkaan, tilanteessa, jossa pikkuveli sai ilmeisesti isoveljensä mielestä liikaa huomiota, kompuroidessaan kynnyksiin ja lyödessään holtittomuuttaan päätään mihin pöydänkulmaan milloinkin. Minäkin haluan huomiota, minäkin haluan haleja oli upotettuna rivien väliin. Niinhän me kaikki ja toivoa sopii, että jokainen haluava saisi.

Poika tietää ja vastaa eskariopettajan kysymykseen:

Mistä tiedät, että isäsi rakastaa sinua? "Varmaan siitä jos mä annan sille monta halia."

Maailma hukkuu paskaan.

Jari Tervo laskeskeli Kallellaan (2000) isän päiväkirjassaan, että vaihtoi sadannen vaippansa Kallelle, kun tämä täytti 26 päivää. Tervo kehuskeli vaihtavansa Kallen, noin viidestä päivässä käyttämästä vaipasta, neljä. Tuhannennen vaippansa hän arvioi vaihtavansa vajaan 8 kuukauden kuluttua, kun poika olisi noin 9 kuukauden ikäinen. Silloin kirjailija rohkenisi kutsua itseään veteraaniksi. Hän kokee ylpeyttä - sata vaippaa, mutta kunniakirjaa tai aariaa hän ei edellytä ja arvioi elämässään pääsevänsä noin 3000 vaipanvaihtokertaan. Olivatkohan Kallen käyttämät tarpeiden vastaanottosuojat kestovaippoja?

Lapsi on puolentoista vuoden ikään mennessä elellyt suurin piirtein 550 päivää. Jos keskiarvoksi lasketaan (tämä voi olla rohkeasti alakanttiin, tai toisinpäin) 8 käytettyä vaippaa per päivä, on lapsemme kuormittanut palloamme 4400 vaipan verran. Hävettääkö kysyvät ja vastaan, että aivan törkeästi. Häpeää ei juurikaan auta lievittämään se, että tuosta 8:sta vaipasta arviolta kolme on kestoa, jolloin ”vain” 2750 vaippaa on kärrätty meidän taloudesta Ämmässuon tunkiolle käryämään ja syytämään oma metaaniannoksensa ilmakehään. Seuraava lainaus itkettää. ”Suomessa syntyy vuosittain n. 55 500 lasta. Jos jokainen kuluttaa 5000 vaippaa noin 30 kk kestävän vaippaiän aikana, on yhden ikäluokan vaippaiän materiaalipanos 117 160 500 kg. Vuotta kohden materiaalipanos tältä ikäluokalta on 46 864 200 kg. Kaatopaikalle vaippajätettä päätyy pelkästään pääkaupunkiseudulla lähes 2 000 tonnia vuodessa.”*

Pitääkö näitä miettiä? 

SATASEITSEMÄNTOISTAMILJOONAASATAKUUSIKYMMENTÄTUHATTAVIISISATAA VAIPPAA! Ja tämä on yksi vuosikerta. Eikä sen vaipan ekologinen selkäreppu, vaikka niitä luontoa vähemmän kuormittavia vaihtoehtoja on olemassa, ihan kevyt ole. Meidän sälli painaa kymmenisen kiloa ja on paskantanut lähemmäs kolmisen tuhatta vaippaa silmiltämme piiloon. Mutta ei omaltatunnolta. Edellinen lainaus on vuosien takaa. On arvioitu, että tällä hetkellä pääkaupunkiseudulta rahdataan kaatopaikalle vuosittain noin 5200 tonnia vaippajätettä. Tahti siis vaan kiihtyy. Jos näitä haluaa miettiä, tässä yksi mukava aihe puntaroitavaksi: "Vaippamuovin maatumiseen tarvitaan satoja vuosia."**

Yksi on monta.

Pidin viikon verran kirjaa pojan vaippojen käytöstä ja seitsemän päivän aikana poika käytti 42 vaippaa. Tästä määrästä 14 oli kestovaippaa, eli tarkalleen kolmannes. Potolla ollaan yritetty istuskella nyt tosissaan ja jotain sinne on myös jäbästä siirtynyt. Pahasti on kuitenkin hommat vielä oppimisasteella ja mieluummin pottuun laitetaan omat kädet, leluja tai kuten loogista on, revitään vessapaperirullasta siivuja ja laitetaan ne sinne, sillä näinhän muutkin tekevät. Olen yrittänyt varovasti kertoa pojalle, että jos haluaa laittaa paperia pottaan, niin pitää kenties osata itse pyyhkiä perävenarinsa ja sinä kuule vasta opettelet tekemään sinne tarpeita. Poika vastaa, että "akka, issa".  

Poika ihmettelee oravaa 
akka housuissa. 
   

Vaipat ovat vain yksi, tosin melko mittava osa, lastenhoidon luontoa kuormittavaa taakkaa. Paljon voi kuitenkin tehdä, pienentääkseen tätä lapsivuosien, näkyvää sekä näkymätöntä jätekuormaa. Mistä lapsille vaatteet? Mistä ruoka? Melko keskeiset ympäristöä kuormittavat tekijät liittyvät siihen mitä lapsen suuhun laitetaan, mihin hän saa tämän suutuoteen sitten jossain vaiheessa ulostuttaa, sekä mitä tämän kaverin päälle puetaan. Toki monia muitakin tekijöitä on, kuten millä lasta liikutetaan, millä lapsen koti lämmitetään, millä vaatteet pestään, miten ruoka tehdään jne.

Välillä hirvitti niiden tyhjien lasipurkkien määrä, mitä kaappeihimme kertyi. Kuinka paljon vettä ja energiaa on tarvittu niiden tekemiseen. Jo se, että kierrätetty lasi kuljetetaan Suomesta Englantiin, jossa sille luodaan uusi elämä, sillä Suomessa ei HSY:n mukaan ole enää lasipakkauksia valmistavaa teollisuutta. Suomessa kiertoon laitetusta lasista tehdään muun muassa lasivillaa. Toki pilttipurkkien määrä on kaapeissamme viime kuukausina vähentynyt, kun poika on alkanut syömään sitä mitä muu perhe. Usein kuitenkin vielä alkuvuodesta omaa jaksamistaan tukemaan, sillä näin sitä usein esimerkiksi kertakäyttövaippojen ja lasipurkkiruokien käyttöä tulee itselleen perusteltua, tuli lapselle annettua purkkiruokaa itse tehdyn sijasta. Pilttipurkkien käyttö ei kuitenkaan ole ekologisen jalanjäljen mittarein lähelläkään niin suuri luontoa kuormittava tekijä, kuin vaippojen käyttö. Lasi sentään kiertää, kertakäyttö vaippa aika paljon vähemmän. Jos lapsi käyttää arviolta noin 30 vaippakuukauden aikana pelkästään kertakäyttövaippoja on tuloksena lähes puolentoista tonnin jätekuorma.**

Lapsi on  tietenkin täysin syytön tälle kohtuuttomalle kulutukselle. Lapsi ottaa vanhempiensa arvomaailman ja valinnat vastaan nurisematta. Tai ainakin tuollainen puolitoistavuotias. Lapsen ekologinen jalanjälki ei ole lapsen, vaan vanhemman. Lapsiperheessä tämä jälki on meillä täällä Suomessa aivan helvetin iso.

Ja kyllä, minun mielestäni näitä pitää miettiä. En itse toimi lähimainkaan ympäristöystävällisesti lastenhoidon kimurantissa maailmassa, mutta jotain ja nyt nimenomaan se virke mikä tähän kohtaan kuuluu upottaa, oman jaksamisen rajoissa, yritän tehdä. Muutama kesto kertakäyttövaippojen oheen, kierrätettyjä vaatteita, joiden hommaamisen hoitaa, tämä on ilo ja onni, puolisoni ja ruokaa jonka ekologinen selkäreppu*** on kohtuullinen. Näistä ei tarvitse tehdä suurta ponnistusta, eivätkä nämä tarvitse taakseen paksua lompakkoa. Esimerkiksi tästä käy se, että kestovaippoja käyttämällä on arvioitu säästävän jopa 1800 euroa.** Nämä ovat valintoja ja itse koen valitsevani jatkuvasti liian vähän ja turvautuvani siihen helppoon vaihtoehtoon. Saavutetuista eduista ei halua luopua. Paskan marjat. Näissä yltäkylläisyyden pidoissa rotkon reuna lähestyy sitä vauhtia, että niistä on kohta haluttava.

Näitä pohtiessa tuli mieleen Jarkko Laineen tekstittämä, Mauri Anteron säveltämä ja Rauli Badding Somerjoen tulkitsema ikoninen Hymyile Miss Universum. Sitä voi kukin tahollaan kuunnella ja vaikka laulella yhdessä lasten kanssa.

”Pitäis nopsaa laulaa rastaan, jos se meinaa ehtiä”

* http://www.sll.fi/mita-me-teemme/kohtuutalous/

** http://www.kulutus.fi/artikkelit/vauvat-vaikuttavat/

***http://www.luontoon.fi/retkeilynabc/ymparistovinkit/ymparistovaikutustenmittarit