lauantai 24. joulukuuta 2016

Sananen joulusta, tontuista ja lapsenuskosta.

Jossain on kai vielä joulu lauloi Göstä aikoinaan. Samaisessa kappaleessa uumoiltiin myös jossain satavan valkeaa lunta. Göstä Sundqvist sanoitti vuosia sitten yhdet osuvimmista, realistisuudellaan puhuttelevimmista joululauluista. En juurikaan ole automarketeissa näin joulun alla hypännyt, mutta se mitä näissä hirvityksissä joululaulujen sesonkina olen piipahtanut, en ole jostain syystä kuullut Leevi and the Leavingsin Oikein surullista joulua* -satiiria. En myöskään mustan huumorin helmeä Jouluaattona kännissä. Näihin on syynsä, hyvätkin, mutta ehkä toisinaan olisi tuolla markkinahulinassa tärkeää kuulla esimerkiksi seuraavat sanat:

"Ding dong joulun kellot soivat radiossa
ding dong ding dong
ja vahingossa melkein muistaa että
autuaampi antaa kuin ottaa on"             

tai

"Ding dong kassakonen kilkkaa myymälässä
ja rahaa on
elämässä koittaa riemunaika auvoisa kaikille
kun joulu on"*

Kuka sitä nyt surullista joulua haluaa kenellekään toivottaa. Paitsi ehkä Göstä. Suru kuitenkin jouluun monilla kuuluu, siitä olemme saaneet uutisista riittävästi kuulla. Voi olla etten tällaisia pohtisi, jos omat muistikuvani joulusta olisi surun värittämiä. Vaan pehmoiset piparkakun tuoksuiset joulumuistot olen saanut mieleni repussa kantaa. Tietenkin sitä toivoo, että samanlaiseen lämpöön voisi omien lasten joulumuistot kääriä. Että kun he sitten joskus katselevat eloaan taaksepäin, tuoksuisi muistoissa onni, ilo ja valo. 

Käsi pystyyn ne jotka ovat ottaneet tontut apujoukoiksi ”kasvatuksellisissa” tehtävissään? Käsi pystyyn, jos tonttu sana on livahtanut suusta pukemisen, syömisen, hampaidenpesun, nukkumaanmenon ja narisevan lapsen ojentamisen yhteydessä? Meillä ainakin tonttu on toiminut kyseenalaisena kasvatustoverina jo usean viikon. Nuorempi ei ole vielä tonttu iässä, mutta tämä esikoululainen yhä sinnittelee. Olen pohdiskellut ja yrittänyt muistella missä vaiheessa oma lapsenuskoni horjahti lopullisesti realismin astuessa, kovasti isän saappailta muistuttavien kenkien kanssa, lapsenvarpailleni. Isänhän piti lähteä joulupukkia vastaan? Oliko tontuilla muistuttaminen yhä pätevä keino kuusivuotiaan Ramin ojentamisessa? Pitääpä kysellä jouluna vanhemmilta.

Vilpittömästi tuo esikoinen tuntuu lapsenuskonsa pieluksista yhä kiinni pitävän. Toissapäivänä kaveri kertoi jutelleensa tontun kanssa meidän vessassa. Oli kertonut yhden lahjatoiveensa tuolle 15 senttimetrin pituiselle kodinhaltijalle, joka saattaa asustaa pyykinpesukoneemme takana (taisin kerran mainita näin). Tonttu oli sanonut pojan saavan lahjan, joko 23 tai 24 päivä. (?) Tai sitten poika huijaa. Vastaa valheeseen valheella. On tullut mietittyä tätä valheiden viljelemistä puolin ja toisin, sillä muutaman kerran tässä loppusyksyn aikana poika on jäänyt valheesta kiinni. Valheella tavoitellaan jotain. Huomiota, empatiaa, omaa etua? Mitä niistä vai kaikkia kerralla? Kenties oman kasvatuskritiikkini valehtelemisen vääryydestä jäi terävimmältä kärjeltään hieman tylsäksi, kun itse vanhempana päivittäin valehtelen tontuista. Kumpi on pahempi, lapsen vai aikuisen valhe? Aihetta liippaa parin päivän takainen HS:n pääkirjoitus, jossa pohdittiin onko oikein valehdella joulupukista. En pidä sitä kohtuuttoman suurena kasvatuksellisena virheenä. Se on myös vanhempien keino pitää itse kiinni omien lapsuuden joulujensa taikamaailmasta. Viedä tarinaperinnettä eteenpäin.

Tonttuperhe vuosien takaa. 

Samaisen päivän iltana kun poika oli puhunut kotitonttumme kanssa (eri asia kuin joulutonttu, mutta en viitsi sekoittaa pojan päätä enempää) hän kyseli nukkumaan mennessä, että ”onko jokaisessa kodissa vain yksi tonttu”? Sujuvasti huomasin laskettelevani onnellista palturia, että kyllä juu ja siellä meidän mökillä on kolmekin eri tomtegubbea, niin saunassa, entisessä navetassa kuin vanhassa päärakennuksessakin, jokaisessa omansa. Ehkä itse vain haluan niin kovasti uskoa tähän tarinaan.

Jouluumme kuuluu tänä vuonna seikkailua sen verran, että lahjoja jaetaan lapsille ja vähän aikuisillekin sekä jouluaattona että joulupäivänä. Poika totesi kuultuaan saavansa lahjoja kahdessa eri paikassa kahtena eri päivänä, että ”en tajua kyllä yhtään mitään”. Yritin selittää jotain sellaista, että joulupukki tietää, että vietät joulua kahtena päivänä, kahdessa eri mummolassa ja on varmaan kiva, että saat lahjoja molemmissa paikoissa, niin poika, että ”miten se joulupukki sen voi tietää”? Joulupukki, jos kuka, tietää kuule kaikenlaista.

Siinä on uusi. 

Talvipäivänseisaus 21. joulukuuta on voimallinen päivä. Päivä ei enää lyhene, pimeys taittuu, valon määrä alkaa lisääntymään. Se on yksi joulun keskeisin viesti. Pimeyden horisonttiin ilmestyy valojuova, joka kasvaa. Lapsenuskon maailmasta on luontevaa siirtyä puhumaan joulun ihmeistä. Edesmennyttä Ilkka Malbergia lainaten ensimmäisen maailmansodan joulukertomus on joulukertomuksista ylittämätön. Järkeä pakenevan mielettömyyden keskellä sodan osapuolet, liejuisiin juoksuhautoihin jumiutuneet, toisiaan uuden sotateknologian tuomalla voimalla teurastaneet, laskevatkin aseensa esimiesten määräyksiä vastustaen ja lähtevät juttelemaan, halailemaan ja laulamaan joululauluja ei-kenenkään maalle. Joulun 1914 ihme, tosi tarina, jossa Jouluyö, juhlayön kaikuessa tappotantereella sodan osapuolet keräävät kaatuneita aseveljiään, on kertomisen arvoinen, joka joulu. Mielettömyyden keskellä on toivon mahdollisuus. Kyynisyyden voittaa vain optimismi. Ja kuten Göstä, siinä parhaassa joululaulussaan kirjoittaa: 

"Jossain sataa valkeaa lunta 
jossain, ja on kaikki kuin unta 
jossain koko aurinkokunta 
uuden toivon saa"

Rauhaisaa joulua ihmiset!





tiistai 20. joulukuuta 2016

Mitäs me laitettais seuraavaksi soimaan? - Lastenmusiikkia, musiikkia josta lapsi haltioituu!

Suomessa tehdään paljon hyvää lastenmusiikkia. Sen on saanut ilokseen huomata näinä vanhemmuuden vuosina. Itse muistan kuunnelleeni 80-luvun autereisina auringon kiertoina lähinnä Rölliä, eikä sekään huonoa kuvaa lastenmusiikin tasosta anna. Tuppuraisen Allu on loihtinut niin monta hienoa kappaletta, että harva sellaiseen tasoon yltää. Vanhat Rölli-kasettini ovat visusti tallessa lapsuuden kotonani lasivitriinissä kunniapaikalla. Röllin 40 laulun kokoelma löytyy kotoamme tupla-cd:nä ja vähän olen yrittänyt saada sällejä kiinnostumaan. Jatkan yhä hommia. Lastenmusiikki on taas näitä termejä, joka ei ehkä tee täyttä oikeutta taiteen laadulle. Kuka tätä musiikkia kuuntelee? Lapsetko vain? En väitä, etteikö Suomessa osattaisi arvostaa lastenmusiikki- termin alle kategorisoituja julkaisuja, mutta jotenkin hieman ala-arvoiselta tai vähemmän varteenotettavalta taiteelta tuoksahtava kaiku sanassa on. Tekeekö esimerkiksi lastenmusiikkiyhtye Herra Heinämäen & Lato-orkesterin Heikki Salo sanoituksia Lato-orkesterille puolivillaisesti ja soololevyilleen tai Miljoonasateelle suuremmalla pieteetillä? En usko. Kuvio voi kulkea toistakin rataa. Esimerkiksi Juice Leskisen mainio Haitaribussi (1993) ”lasten”-levy sisältää mielestäni onnistuneempaa lyriikkaa, kuin taiteilijan laajan tuotannon joissain toisissa tekeleissä. Ei minulla toisaalta ole heittää mitään vaihtoehtoa sanaparille lastenmusiikki.

Lastenmusiikin yhteydessä näkee myös usein puhuttavan musiikista, joka on suunnattu lapsiperheille tai lapsenmielisille, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Kuka tahansa tätä musiikkia toki voi kuunnella, mutta onpa niinkin, että eipä löytynyt hirveästi omasta hyllystä ns. lastenmusiikkia, ennen poikien syntymää. Ehkä M.A. Nummisen Valtavan jäniksen (2002) omistin Röllin lisäksi, mutta siihen se taisi jäädä. Sittemmin on tullut hommattua useampikin ko. genreen kuuluva teos. Tässä tekstissä on tarkoitukseni kirjoitella lapsiemme mielimusiikista, siitä mitä meillä on viime vuosina paljon soitettu ja mistä siinä sivussa myös vanhemmat ovat havainneet ilokseen tykkäävänsä. Alkuvuoden eräässä blogitekstissä kirjoittelin myös musiikista. Sen verran merkityksellinen aihe vaatii kuitenkin vuoden aikana toisen kirjoituksen. On ollut kiitollista huomata, että tämä nuorempi ihmislapsi suorastaan haltioituu musiikista. Jos kuluneen kotivuoden soittolistoja kokoisin, pojan top5 näyttäisi kutakuinkin tältä:

Hannele Huovi & Soili Perkiö: Koiraräppi (Karvakorvan laulupurkki, 2010) 
Yökyöpelit: Allakka Pullakka (Yökyöpelit, 2015)
Pikku kakkosen musiikkivideot: Pikku Kakkonen on sun puolella. (Tekijätietoja en löytänyt)
Hevisaurus: Jee Hevisaurus (Jurahevin Ikivihreät, 2014)
Pikku kakkosen musiikkivideot: Pomppimaan (Tekijätietoja en löytänyt)

Siinä on biisejä, jotka ovat herättäneet kenties suurimman innostuksen tässä taaperossa. Mittarina toimikoon se, että näiden biisien tahtiin lapsi on alkanut eniten nytkyttää. Nytkytys tässä yhteydessä tarkoittaa lapsen jäljittelemätöntä jammailua, jossa polvet lyövät loukkua ja ylävartalo tekee hallitun hallitsematonta liikettä. Sitä on ilo katsoa. 

Kuluneen syksyn arkipäivien tärkeimpiä ohjelmanumerojamme on ollut torstai aamupäivien musiikkituokio läheisessä Oravapuistossa (leikkipuisto Herttoniemi). Tuolloin klo 10.15 pärähtää käyntiin suosittu laulutuokio leikkipuiston ohjaajien Helenan ja Juha-Matin johdolla. Aikamoinen kuhina tuolloin puiston sisätiloissa käy, kun vanhemmat lapsineen tulevat monille muillekin ilmeisen odotettuun viikoittaiseen musiikkihetkeen. Tuon puolen tunnin aikana Juha-Matti soittelee sekä mandoliinia että kitaraa ja laulelee osallistuvan yleisön kanssa tuttuja ja hieman tuntemattomiakin lastenlauluja. Helena laulelee mukana ja leikkii erilaisilla eläinaiheisilla käsinukeilla, jos laulun sisältö sen vaatii. Yleisö elää mukana ja silminnähden nauttii, niin lapset kuin vanhemmatkin. Lapset saavat aina myös osallistua soitantaan, kun puolivälissä jaetaan rytmimunia ja kapuloita. Niitä on mukava soitella ja tietenkin maistella. Torstain lauluhetkessä olemme kuunnelleet pojan kanssa kotonakin paljon soitettuja Vauvan vaaka & Karvakorvan laulupurkki -levyjen mainioita kappaleita, kuten Metrolla mummolaan, Kanapolkka, Muotilaulu tai Heppuli Keppuli. Perinteiset ihhahhaat ja leipuri hiivat ovat tulleet lapselle sangen tutuiksi laulutuokion kautta, mutta paljon hienoja, vaan ei niin soitettuja/tunnettuja lauluja olemme myös saaneet torstaisin kuulla. Yhtenä esimerkkinä Pikku Papu Orkesterin Leppäkertun aamutoimet.

Seuraavia lastenmusiikki levyjä voin ilolla suositella kaikille lastenmusiikille otollisessa elämäntilanteessa eläville. Näitä meillä on kuunneltu, joitain vähemmän, joitain sitäkin enemmän. Monissa alla olevien levyjen laululyriikoista löytyy tasoja, jotka miellyttävät vanhempaakin kuuntelijaa. Joululahjana musiikki on aina varteenotettava vaihtoehto. Ja jos ei konkreettisesti levyjä enää mistään löydä/saa, alla olevista levyistä suurimman osan voi ostaa esimerkiksi iTunesista. Nuorimmaiselle pukki saattaa tuoda vuoden 2016 lastenlevyksi valitun Lastenmusiikki-orkesteri Ammuun Metsään-teoksen.

Ella ja Aleksi:           Parhaat laulut (2011)

Hannele Huovi &
Soili Perkiö:              Vauvan vaaka (2002)
                                     Karvakorvan laulupurkki (2010)

Herra Heinämäen
Lato-orkesteri:        Nyree näkkäri (2007)
                                     Äiti venyy (2010)
                                     Musiikkia elokuvasta Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri (2011)


Hevisaurus:              Vihreä vallankumous (2013)
                                     Jurahevin ikivihreät (2014)

Ipanapa:                    Ipanapa iltalaulut (2009)

Juice Leskinen:        Haitaribussi (1993)

M.A. Numminen:     Valtava jänis - Gommin ja Pommin kaikki seikkailut (2002)

Orffit:                         Kuinka bumerangia heitetään (2013)
                                     Haloo Kalevala (2014)

Paukkumaissi:         Paukkumaissi (2006)
                                     Popkornitorni (2008)
                                     Huhuu, kuu (2010)

Putumayo Kids
Presents:                   Reggae playground (2006)
                                     Jazz playground (2009)

Pentti Rasinkangas
ja Ohilyönti:             On karhut nousseet juhlimaan (1992)

Yökyöpelit:               Yökyöpelit (2015)

Jos ei levyjä henno ostaa, kirjastoista löytyy kattava tarjonta.

Yllä olevista levyistä puhkisoitetumpia ovat huikea Yökyöpelit, joka valittiin vuoden 2015 lastenlevyksi, sekä Hevisauruksen Jurahevin Ikivihreät ja Karvakorvan laulupurkki. Ipanapa- levyjä kuuntelimme paljon esikoisen kanssa, mutta hieman vähemmälle soitolle ne ovat viime aikoina jääneet. Ipanapa Räp (2013) oli odotuksiin nähden suuri pettymys. Ipanapa-levyjen idea on toki mahtava ja kyllä niistä paljon hyviä biisejä löytyy, esimerkiksi Ipanapa 3:lta löytyvä Teippileikki. Pikku Kakkosen musiikkivideot ovat olleet meillä viime aikoina todellisessa tehorotaatiossa, kuten nuorimmaisen top5:n osoittaa. Myös Pikku Kakkosen musarullaa -ohjelma on ollut suuressa suosiossa ja sieltä esimerkiksi Juice Leskisen sanoittama ja Jukka Siikavireen säveltämä Ole mulle kaveri Karvakuonojen Luusoppaa (1993) albumilta on noussut poikien suosikiksi. 

On sitä tullut kuunneltua toki muutakin musiikkia tämän koti-isä vuoden aikana. Itselleni yksi mieluisimpia musiikkielämyksiä kuluneen syksyn aikana on ollut Esa Kuloniemen maanantaisin YLE Radio Suomessa vetämä Bluesministeri- lähetys. Loistavaa musaa ja asiallinen toimittaja! Kokosin (lähinnä itselleni muistutuksena), seuraavan koti-isän vuoden 2016 soittolistan. Listan kappaleista suurin osa on vuonna 2016 ilmestyneitä. Kertooko allaoleva jotain kuulijan mielenmaisemasta? Spotify soittolistaa en siitä tehnyt, sillä vieläkään en ole tuon sovelluksen nuoraa kaulaani asettanut.

Anthrax: You got to believe (For All Kings, 2016)
Deftones: Phantom bride (Gore, 2016)
Yona: Nättii, eipä (Single, 2016)
Red Hot Chili Peppers: Go robot (The Getaway, 2016)
Paleface: Emme suostu pelkäämään (Single, 2016)
Stam1na: Elokuutio (Elokuutio, 2016)
Egotrippi: Vuosi nolla (Vuosi nolla, 2015)
Dream Theater: Dystopian overture (The Asthonishing, 2015)
Son Seals: Cotton picking blues (The Son Seals Blues Band, 1973 )
Sydän, Sydän: Ikuinen hehku (Molskis, 2016)
Seasick Steve: You can´t teach an old dog new tricks (You can´t teach an old dog new tricks, 2011)
Mariska: Mun ainoo rakkautein (Make you feel my Love) (Dylan Suomeksi, 2016)

Musiikki on tärkeä osa perheemme arkea ja yksi elämän peruspilareista jolla on voima muuttaa nyreiset kasvot hymyileviksi käden käänteessä. Ilo on ollut musiikin kuuntelun ohella soitella noiden poikien kanssa. Rauhaisasti sitä ei sentään vielä saa tehdä, mutta ei tuo pienimmäinen enää ihan koko aikaa ole itse kitarassa kiinni. Tosin toistakymmentä plektraa on hävinnyt jonnekin taikamaahan. Vanhempi lapsosista aloitti syksyllä pianotunnit ja kotiimme hankittiin sähköpiano. Sitä tämä nuorimmainen haluaa tietenkin hellävaraisesti silkinpehmein sormin hyväillä.

Siinä välineet syksyn pimeyden kukistamiseen.



perjantai 9. joulukuuta 2016

Koti-isä ajaa perheen kodistaan ja kutsuu toverit syömään.

Joulukuun ensimmäisenä lauantaina kokoontui kotiimme viisi kolmenkympin paremmalla puolella matkaavaa toveriani. Nämä opiskelun myötä elämääni pääosin jo viitisentoista vuotta sitten astelleet miehenalut ovat käyneet kotonani tästä nimenomaisesta syystä aiemminkin. Koti on tosin tässä vuosien varrella vaihtunut kolmesti. Ensimmäinen tämänkaltainen vierailu tapahtui Kannelmäen HOAS-asunnossa viime vuosikymmenen puolivälissä. Sittemmin ollaan kokoonnuttu Herttoniemessä kolmessa eri osoitteessa. Vierailun syy oli se, että pojat tulivat meille syömään ja minä tein heille ruokaa. Mitä heille askartelin, siitä myöhemmin. Tätä kokoontumista olemme kutsuneet sen syntymisestä saakka nimellä kokkikerho. Säännöt ovat yksinkertaiset. Kukin vuorollaan tekee muille ruokaa ja edellinen kerhonpitäjä tuo seuraavaan kerhoon ruokajuomat. Eli kerran kokkaamalla (ja kerran tuomalla juomaa) saa istua viisi kertaa valmiiseen pöytään.

Kokkikerhoa odottaa aina ilolla. Viime vuosina tahti on hiljentynyt. Tänä vuonna olemme kokoontunut kolme kertaa. Se on kelpo vauhti, mutta on ollut vuosia, jolloin olemme päässeet kerhoilemaan vain kerran. Jo yli kymmenen vuotta toiminut kerho sai alkunsa muistaakseni toveri Niskasen aivoituksista. Osallistujat ovat pysyneet samoina ja kerho on suljettu valittujen piiri, joka on sinetöity verivaloin. Vuonna 2005 vai oliko se 2004, kun aloitimme tämän sangen paljon iloa, ratkiriemukkaita muistoja ja pysäyttäviä makuja tuoneen perinteen, olimme kaikki teologian ylioppilaita ja elimme vapaata ja ah, niin huoletonta opiskelija elämää. Iltaisin kun ruuat oli syöty ei ollut samalla tavalla kiire perheiden ja puolisoiden pariin kuin viime vuosina. Saatoimme jäädä kaikki, pikemminkin tämä oli normi, kokkausvuorossa olleen toverin kotiin yöksi. Minun tämänkertaisella vuorolla yhtä vaille kaikki lähtivät kotiinsa puoli kymmenen maissa ja viimeinen vieras poistui tuntia myöhemmin. Ja tämä on ihan hyvä näin ja kovin luonnollinen seuraus ikääntymisestä ja perheiden perustamisesta. Toki aina välillä esiintyy kaikuja menneistä vuosista ja kerho toimii ainakin allekirjoittaneelle, uskallan väittää että myös muille kerholaisille, tärkeänä rentoutumisen ja arjesta irrottautumisen kanavana.

Nuoret klopit Aten kerhoillassa lokakuussa.

Elämä on vienyt meitä moniin suuntiin, suuntiin johon olemme tahtoneet ja emme ehkä niinkään. Joukkomme koostuu kahdesta papista ja neljästä opettajasta. Noista kuudesta teologian ylioppilaasta kuoriutui vuosien myötä maistereita ja työelämää on takana kaikilla jo useita vuosia. Ei silti ole kertaa, jolloin ei palattaisi varhaisiin kerhovuosiin ja yksittäisiin kerhoiltoihin, milloin Puotilassa tai Hyvinkäällä, milloin Haagassa, Korsossa tai Kalliossa ja Mäntsälässä vietettyihin. Kodit ja kaupungit ovat vaihtuneet, ikääntyminen näkyy kasvoilla ja maahan pudonneissa hiuksissa. Näkyy se myös kokatuissa ruoissa ja keskustelun aiheissa.

Jotain kivaa puolukasta.

Tänä nimenomaisena kerhoiltana päädyin valmistamaan kotimaista, enemmän tuonne Itä-Suomeen kallellaan olevaa ruokaa. Alkupalana söimme uunituoreita vatruskoja munavoin ja vanhempieni pihalta poimittujen tyrnimarjojen kanssa. Pääruokana oli paistettuja muikkuja pottumuusin ja puolukkasurvoksen kanssa. Oheen olin leipoa läpsäyttänyt mallas-puolukkaleipää. Jälkiruokana kahvin ja kermavaahdon kanssa hotkimme mustikkakukkoa. Puolukat ja mustikat oli poimittu kesämökkimme viereiseltä pieneltä omalta metsäpalstalta. Kiitos vanhemmille marjoista. Alkuruoalle viinimestari Tahvanainen oli hankkinut ranskalaista Wolberger Vin D´Alsacea (riesling & pinot gris), joka maistui vatruskojen kanssa mainiosti. Pääruoan yhteydessä kippisteltiin Teerenpelin RuisrIPAa. Tämä Teerenpelin internetsivujen mukaisesti väriltään kupariin taittava rukiisen maltainen pintahiivaolut, sisälsi pitkän katkerahkon jälkimaun. Mustikkakukon kanssa maisteltiin Taylor's Late Bottled Vintage Port 2011, joka ei ollut lainkaan hassumpaa.

Pääruoka. Muikkuja lisättiin lautaselle kolmesti.


Hyvin vieraat valehtelivat ruoan maistuneen. Ajatuksen tämänkaltaisesta menuusta sain kirjasta, joka oli ajatuksena lukea ennen kerhoa. Lukematta se kaikilta itseäni lukuun ottamatta taisi jäädä. Kirja, Tupa ryskyi, parret paukkui – Suomen kansan rivot runot (WSOY, 2015), sisältää kahden informatiivisen esipuheen jälkeen runoja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet lukevan kansan ulottumattomiin. Liekö syynä aihe? Lemmennostatus, seksuaalisuus ja kuten toisen esipuheen laatijat, suomen kielen professori Jaakko Leino ja kansanrunouden tutkija Senni Timonen kirjoittavat - yhdyselämä, ovat runojen aiheina hilpeämielisiä ja paikoin rujoja, yhtäkaikki usein nauruun pakottavia. Ajattelin, että yksi keskeinen näiden runojen ja loitsujen tallettaja, Elias Lönnrot olisi saattanut runonkeruumatkoillaan hyvinkin syödä Ilomantsissa, jossa useat teoksen runot ovat 1800-luvun alkuvuosikymmeninä talletettu, vatruskoja. Muikkuja Elias on mitä luultavammin syönyt ja mustikkakukkoa jälkipalaksi. Kenties. En tohdi tähän yhteyteen lainata yhtään tuon teoksen sisältämää runoa, mutta suosittelen siihen tarttumaan, jos vastaan kävelee.



Perheen olin ajanut kerhon ajaksi hankeen, tai sitten pojat olivat isovanhempiensa luona. Kokeiluerän mallas-puolukkaleipää tein viikkoa ennen kerhoa ja sitä vanhin poika kehui uunituoreena ja lämpimänä syödessään, ”tosi hyväksi”. Kerhoa edeltävänä päivänä tein toisen satsin leipää ja siinä vierähti sen verran aikaa, ettei sitä olisi kerhopäivänä millään joutanut tekemään. Neljästä limpusta vieraat söivät yhden. Kerhopäivänä tuppaa tulemaan usein kiire ruokien valmistelussa, jos ei ole jo etukäteen tehnyt jotain valmiiksi. Ruuistani siinä ruokahetkien väleissä viimeistelin muusin ja paistoin muikut, sekä valmistin mustikkakukon. Vatruskat laitoin uuniin 15 minuuttia ennen kuin kerhon oli määrä alkaa. Hommaa siis piisasi, mutta se palkinto, mikä toverien ruokkimisesta tuli ja kun kohtuullisella tavalla saatoin vieläpä onnistua, niin se oli kyllä kaiken tekemisen ja vaivannäön väärti. 

Ruoanlaitto ajan kanssa on terapeuttista. Se on kovin toista kuin perhearjessa usein tapahtuva kokkaaminen, jossa pieni lapsi huutaa lahkeissa nälkäänsä ja tartuttaa saman kitinän isoveljeensä. "Mul on nälkä?" Odota hetki, isi tässä juuri laittaa meille kaikille ruokaa. "Mut kun mulla on ihan hirvee nälkä!" "Mä haluun banaanin, satsuman, leipää, jotain!" Ota hyvä lapsi, ota ja anna isän tehdä tämä ruoka loppuun. Isompi sentään osaa sanoin ilmaista mahan kurnivan, ja vaikka pienempikin osaa todeta nälän yllättäessä, että "uokaa, uokaa", hän usein säestää tätä mielihalua sen päiväisellä huudolla ja itkulla. Kun lapset olivat kerhopäivänä hoidossa, iso kiitos tästä isovanhemmille, niin keittiössä puuhailu tunteja ennen kuin vieraat saapuivat, oli kuin mielen palapeliä olisi koonnut onnistuneesti.


Muikun puhkominen on sitten lystiä puuhaa.