sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Taisto Muumilaaksossa.

Jonakin kuluneen syksyn vetisenä, harmaana ja uuvahtaneena päivänä saapui kaksi ja puolivuotiaamme Muumilaaksoon. Matkaa oli lapsi taittanut tuonne autereiseen idylliin jo tovin. Kesän Muumimuseo-vierailujen ja lapsen vanhempien indoktrinoivien Muumihahmo esittelyjen (kirjat, mukit, pyyhkeet, lelufiguurit, palapelit yms. apunaan) lisäksi Muumi-animaatioiden katsomiset olivat toimittaneet oppaan virkaa matkan varrella. Kunnes sitten lopulta, jonakin hetkenä, lapsi oli valmis.

Täällä ollaan. Tai siis siellä.

Olemme lukeneet noin kuukauden päivät joka ilta iltasatuina muumikirjoja. Aluksi oli vain yksi teos, sitten tuli toinen ja nyt kierrätämme usein jopa neljää muumikirjaa ennen kuin pää laskeutuu tyynyyn. Ei tosin aina sittenkään laskeudu. Lapsi osaa "Tervetuloa muumilaaksoon" - lastenkirjan lyhyitä kuvatekstejä ulkoa ja toistaa ne omalla uniikilla kielellään, kun kirjaa luemme. Hahmoilla on seuraavia nimiä.

Muumipeikko = Muumipeikko!
Niiskuneiti = Niiskuäiti
Nipsu = Nissu/Nispu
Haisuli = Hausuli
Muumimamma = Muumiaamma
Hemuli = Mehuli
Vilionkka = Viliankka

Hyvin on  tämä verraton joukko ottanut paikkansa lapsen mielenmaisemasta. Nuuskamuikkunen oli pitkään ilmeisen vaikea pala sanoa, joten Nuuskamuikkunen oli Pikku Myy. Tämä on hyvin loogista. Ovathan he sisaruksia. Viime viikolla kieli lapsen suussa löysi viimein oikean asennon ja Nuuskamuikkunen sai oman nimensä. Lapsen suosikiksi on muodostunut Tuutikki. Mörköä hän ei osaa pelätä, lähinnä iloisena hihkuu kun näytän mörön kuvaa ja kysyn, että mikäs se tämän nimi on?


Tädin piirtämä joulukortti.
Onhan nämä sympaattisia otuksia. Ihmiskunnan kollektiivisen tajunnan heijastumia Tove Janssonin ylöskirjaamana. Kuka muumihahmoista sinä olet? Ja mitä se sinusta kertoo? Mistä kupista juot mieluiten kahvisi/teesi?

Muumilaakso on vaipunut jo talviuneen. Kuka meistä ei marraskuun pimeimpinä hetkinä olisi halunnut myös vaipua. Kovin olen kateellinen karhuille ja muumeille. Helposti söisin mahani täyteen havunneulasia, jos sillä teoilla saisin muutaman kuukauden unen. Välillä Muumilaakson idylli kuitenkin särkyy ja tummat pilvet nousevat taivaanrantaan. Tove Janssonin Muumitarinoissa on moniuloitteinen ja kiehtova tulkinnallinen universuminsa. Tässä yksi.

Perhe = Muumilaakso. Kun kaikki on hyvin, silloin aurinko paistaa ja Nuuskamuikkunen soittelee huuliharppua sillan kaiteella. Lapset ovat terveitä, vanhemmat ovat saaneet nukutuksi ja olemista ei kuormita jatkuva infernaalinen kiire. Marraskuu. Pimeä. Väsymys. Influessa-aalto. Kasvukivut. Kehitysvaiheet. Stressi. Ajanpuute. Uhma. Oman navan tuijottelu = kuppi nurin. Ja kas, tummat pilvet ilmaantuvat taivaanrantaan ja enteilevät suurta tuhotulvaa. Hattivatit saapuvat ja Mörön "mörinää" kuuluu pimeydestä. Idylliin ilmaantuu säröjä.

Se lohdullinen puoli tässä kaikessa kuitenkin on, että vaikka arkeen ja tuohon idylliin, kuplaan, kulissiin, miksi sitä nyt haluaa kutsua, muodostuu särö(jä), niin nuo säröt voidaan paikata. Idylli voidaan palauttaa. Muumimamman käsilaukku löydetään. Nuuskamuikkunen saapuu joka kevät. Aina lopulta.

Tai näinhän minä haluan uskoa.

Olemme käyneet lapsen kanssa taistoa kuluneiden joulunalusviikkojen aikana päiväkodista hakemisen yhteydessä. Ja nimenomaan kun pitäisi pukea päälle ja poistua. Annas olla. Jätkän pätkällä on nyt se vaihe, että kun asia ei mene hänen mielivaltaisen käsikirjoituksen mukaan, katkeaa kamelilauman selkä ihan mitättömästä asiasta. Lapsi haluaa pukea itse. Tämä on hyvä asia. Mutta kun siinä kestää. Tämä ei. Isällä on nuha, väsymys ja toppatakki. Yritän suoristaa välipuvun lahjetta, että lapsi saisi vasemman jalan luiskahtamaan sujuvasti tunnelista vapauteen. En saisi. Haluaa itse. Olen kärsivällinen, siihen tulee muita vanhempia lapsiaan hakemaan, siinä on vilskettä, siinä on ääntä. Ja kaiken yllä lapseni möykkä, itku, taisto. Isän tappiota alleviivaten lapsi rupeaa huutonsa reunuksia kirjaamaan äidillä. Äitiii. Äitihän tähän nyt ilmestyy pelastajaksi. Rauhan kyyhkynä lentää paikalle. Ei varmaan tarvitse mainita, että kun äiti hakee lasta päiväkodista, tällaista sirkusta ei synny. Isälle näitä pidetään, yksinoikeudella.


Pieniähän nämä taistot ovat Myllypuron ruokajakelun jonossa värjöttelevän näkökulmasta. Pieniä ovat ja paradoksin omaisesti välttämättömiä ja tärkeitä. Ei tunnu rauha miltään, ilman taistoa.

Paljon olen ajatellut lapsieni kanssa muumeja lukiessa mörön ja hattivattien vertauskuvallisuutta. Tove Janssonin tarinoiden ajattomuudesta kielii muun muassa se, että mörkö ja hattivatit saavat kulloisenakin aikana, kussakin sosio-historiallisessa kontekstissa omat konkreettiset edustajansa (tai niille voi sellaisen löytää). Yllä kuvasin ne viittaavan tekijöihin kun perhe-elon valoisaan puoleen puhkeaa tummia sävyjä. Mörkö voi olla mitä vaan. Kuka vaan.

Mörkö voi olla esimerkiksi turvapaikanhakija. Ihmiset pelkäävät erilaisuutta, toiseutta. Liittävät vajavaisessa ymmärryksessään kuulopuheita, stereotypioita kirjavaan, eri taustoista tulevaan ihmisjoukkoon. Rakentavat palapelia, yrittäessään ymmärtää omaa ajatusmaailmaansa (perittyä, johdettua, kopioitua), taistellessaan omia mielensä demoneja vastaan. Ja jos voivat huonosti, etsivät syntipukkia, syyllistä. Jotain johon pahaa oloaan purkaa. Mitään emme ole tehneet sen eteen, että olemme syntyneet Suomeen. Kovin monessa suhteessa muumilaaksomaiseen maahan. Muumilaakson harmonia ei ole tietenkään täydellinen ja siihen ei pidä tuudittautua. Edelleen se Myllypuro. Mörkö(j)ä pelätään ja niitä kartetaan. Eivät kuulu nuo tänne (sanoo maahanmuuttaja toiselle maahanmuuttajalle). Tunkeutuvat maahamme ketun häntä kainalossa. Mörköihin ei haluta tutustua, koska ei uskalleta. Möröistä tiedetään vähän, eikä haluta ottaa selvää. Mikä niitä ennakkoluuloja ravitsee? 

Mörkö on myös yksinäinen. Yksinäisyys on kuin polttomerkki. Kartettava, jokin joka voi tarttua. Yksin on täällä moni. Tätä tosiasiaa ei kannata unohtaa. Onko toisen yksinäisyys enemmän surkuteltavaa kuin toisen? Jos joka viides suomalainen kokee yksinäisyyttä, meillä on mörköjä täällä kohtuuttoman paljon. Hattivatit. Sama kuin mörkö? Mörkö pitää pelottavaa ääntä, hattivattien lauma omaansa. Hattivateilla ei ole kykyä puhua, heillä ei ole ääntä. Kenellä tässä yhteiskunnassa, 100-vuotiaassa Suomessa ei ole ääntä. Kenen puhetta ei kuulla?

Muumilaakso ja muumihahmot aukaisevat monenlaisia portteja ihmisten käydä. Mielikuvitus on valtava voima. Niin hyvässä kuin pahassa. Näin vuoden harppoessa viimeisiä askeliaan on tapana pohtia sekä mennyttä että tulevaa vuotta ja tehdä lupauksia, optimistisena, puhtaalta viivalta.

Minä lupaan lukea jatkossakin muumeista niin lapsille kuin itsellenikin. Lupaan myös tutustua uusiin ihmisiin, hattivatteihin tai mörköihin. Lupaan olla rohkeampi.



tiistai 28. marraskuuta 2017

Lukevan työläisen kysymyksiä - Monenlaisia lukuhaasteita.

Voisin lukea, lukea ja siihen päälle vielä hieman lukea. Mutta kun minun on pakko tehdä duunii. Tai oikeammin, minä saan tehdä töitä. Sitten kun töitä on tehty, sillä työt eivät tehdyksi tule, perhe vaatii huomiotani. Perhe vaatii muita töitä, tekoja ja läsnäoloa. Tai oikeammin, minä saan tehdä kodin töitä, saan olla, tekevänä ja läsnäolevana. Jatkuvan lukemisen yhdistäminen tähän vallitsevaan, siunattuun ja kiitolliseen elämäntilanteeseen on melkoinen haaste. Syksyllä aloittamani uusi työ ei ole jättänyt niin sanotusti joutoaikaa, jolloin voisin vaan lepuuttaa ja lukea. Blogin päivittäminen on jäänyt vähälle. Olen opetellut kuitenkin olemaan vaatimatta itseltäni liikaa. Tämä prosessi on kesken, eikä valmiiksi varmaankaan tule, mutta edetä tällä tiellä voi.

Kirjamessuhankintoja. Kuka näitä ehtii lukea?

Tampereen pääkirjasto Metson tarjontaa katsastamassa.
Tämän jatkuvan lukemisen haasteen voi yhdistää kuitenkin pienten lasten isänä mainiosti. Lasten kanssa lukeminen! Voiko olla parempaa? Isompi haluaa, että vuoro illoin joko äiti tai isä lukee ennen nukkumaanmenoa. Ja pienempi haluaa kanssa. Kesällä, taaperomme siirryttyä isoveljensä huoneeseen kerrossängyn alabuduaariin koisaamaan, on nukuttamisen yhteydessä luettu kirjoja. Kesän suosikkeihin kuului traktori/kaivuri/puimuri-genren kirjallisuus sekä Berndt Sundstenin Nuorten maatila -teos joka, jännä kyllä, sisälsi myös kuvia traktoreista. Mutta lähes yhtä kiinnostavia olivat eläinten runsas joukko, lehmät itseoikeutettuina liidereinä. Hellyyttävin ilmiö näissä nuoremman nukutusrituaaleissa on ollut se, että lapsi on alkanut kuljettaa vanhempien makuuhuoneen yöpöydältä isälle kirjan ja taskulampun sänkynsä luo. Lapsi tietää, että isä nukuttaessaan lukee aina kirjaa ja palvelee näin ilolla unensa vartijaa. Tuossa jokunen ilta takaperin nukutin molempia lapsia ja ennen varsinaista "nukuttamista" (mitä sekin on, istumista vieressä, unen tulon vahtimista) luimme kirjoja. Ensin pienemmälle muumikirjoja, sitten isommalle Timo Parvelaa. Kysyin isoveljen virkaa toimittavalta, josko hän haluaisi lukea veljelleen. Halusi ja siinä minä makoilin keskellä ja pitelin kirjaa, kun isompi luki vasemmalta puolelta oikealla puolella istuvalle pikkuveljelleen ja pikkuveli katseli vuoroin kirjaa, vuoroin veljeään, silmissään ihmetys ja ylpeys - tuo tärkeä tuossa lukee minulle.

Yksi kuluneen vuoden tärkeimmistä  ja pysäyttävimmistä
teoksista 2-vuotiaan lukulistalla. 
Ekaluokkalaiselle olemme lueskelleet nyt syksyllä muun muassa Aku Ankan -taskukirjoja. Omista taskarien lukemisajoista on vierähtänyt tovi ja voi olla että aika vääristää tulkintaa, mutta mielestäni nämä lähimenneisyyden Aku Ankan taskukirjat, joihin olen tutustunut, ovat kyllä melkoista kuraa. Päätimme pari viikkoa sitten yks tuumaan, että niitä emme toistaiseksi enää lue. Liekö ratkaisu vahingollinen. On tuo 7-vuotias toki löytänyt muutakin luettavaa iltahetkiin. Lapsi lukee meille lukuläksynsä usein aina iltaisin ja sen jälkeen vaihdamme osia ja lapsi siirtyy kuuntelijaksi. Näistä rituaaleista nautin. Kesän vaihduttua syksyksi saapui kaksi ja puolivuotiaamme Muumilaaksoon. Tästä aiheesta lisää myöhemmin. Nyt totean vain, että illan lukuhetket täyttää suvereenisti valkoiset otukset tovereineen.

Lukuhaasteita on monenlaisia. Yksi jota seuraan, mutta yritän olla stressaamatta mukana, on Helmet-lukuhaaste 2017. Vilkuilen satunnaisesti lukuhaasteen facebook-ryhmässä lukijoiden postaamia kirjavinkkejä ja jo valmiiksi saatujen haasteiden luettuja kirjoja. Ihmettelen, että miten jengi joutaa lukea muutamassa kuukaudessa 50 teosta, joukossa useita sivumäärältään mittavia teoksia? Sitten muistan, että ai niin, en tiedä näiden lukijoiden elosta ja maailmasta mitään. Ehkä heillä ei ole kotona kaksi ja puolivuotiasta. Tai vaikka olisikin, niin mitä kuule sitten? Tässä elämäntilanteessa 50 kirjan lukeminen vuoden aikana tuntuu mahdottomalta suoritukselta ja olen päissäni ajatellut, että jos noin 30 kirjaa saisin luetuksi loppuun, niin oikein hyvä. Minulla on sellainen hyvä tai paha tapa, miten vain, että jätän kirjoja matkan varrella kesken. Se ei aina johdu siitä, etteikö kirja maistuisi. Usein se johtuu siitä, että joku toinen kirja maistuu paremmalta, viekoittelee enemmän.

Listaan tähän nyt kymmenkunta tämän vuodenkierron aikana lukemaani ja parhaiten kolissutta teosta. Kaikki nämä kirjat saa uppoamaan vuoden 2017 lukuhaasteeseen, monet useaan kohtaan.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä (2016)
Juha Kauppinen & Sampsa Oinaala: Talvivaaran vangit (2016)
Jari Tervo: Matriakka (2016)
Orvokki Autio: Viistotaival (1980)
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut (2013)
Veikko Huovinen: Siintävät vuoret (1959)
Petri Tamminen: Suomen historia (2017)
Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (suom. 2017)
Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist - Leevi and the Leavingsin dynamo (2017)
Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (Osa 1) Swannin tie: Combray. (1913/1968)

Tällä hetkellä viimeistelen Juha Hurmeen Niemeä (2017), jolle on kaunokirjallisuuden Finlandia- palkintoa huomenna tyrkyllä. Kirja on hyvä, vaan en oikein tiedä sitten, kun puhutaan tämän tekeleen kohdalla romaanista, että noinkohan ihan perinteisen romaanin määritelmä sille sopii. Tai siis, eihän se sovi. Maailman ja eritoten Suomen niemen kulttuurihistoriasta on kyse ja taitavaa kieltä ja mielenkiintoista kerrontaa kirja sisältää pakahduttavuuteen asti. Lukenut mies tämä Juha. Kirjamessuilla juttelin Hurmetta haastattelua kärkkyneen toimittajan kanssa (kirjailija ei koskaan ilmestynyt haastatteluun), joka kertoi Hurmeen olevan hieman maanista sorttia. Mies ihmetteli, että missä vaiheessa Juha on ehtinyt lukea kaikki teokset, jotka Niemeä varten on täytynyt sisäistää, kun kaverilla tuntuu olevan melkoisen monta rautaa tulessa. Niin, muun muassa sitä tulee pohtineeksi Niemeä lukiessa ja paljon muuta. Jos kirjailijaa jostain voi kritisoida niin ajoittaisesta historiallisen empatian puutteesta. Kovin helppo on 2010-luvulta osoitella sormella niemen asukin jumaluskoiselle tallaajalle, jolle modernisaation ihmeet ja etuoikeudet olivat kaukana käsityskyvyn tuolla puolen. Hurme muistaa toki korostaa, kuinka ansioituneita ja fiksuja monet ulkomaailman asukit ovat olleet, samaan aikaan kuin meillä täällä on peljätty jumalan vihan ruoskan apokalyptisia sivalluksia. No löytyy Hurmeelta kunnioitusta ja kiitosta toki monille niemen muinaisille asukeille. Kenties kuitenkin olisin valmis antamaan kirjallisuuden Finlandian Liimatan Tommille, jonka Autarktiksen aloitin äskettäin. Liimatan ansiot ovat kirjallisuuden(kin) saralla jo tähän mennessä melkoiset. Vaan ei tuo Hurmekaan huono vaihtoehto ole. Kaikkinensa toivoisin Niemen kuluvan usean lukijan hyppysissä jo sen sisältämän kulttuurihistoriallisen tiedon kannalta. Olen Hurmeen Niemeä hyödyntänyt syksyllä opetuksessa jo pariin otteeseen. En tohdi epäillä, etteikö muutkin kuuden "parhaan" joukossa olevat olisi palkinnon ansainneet. Huomenna nähdään minkä Rehn valitsee.

Tämänkö?
Lukemisen haasteen tämän vuoden ehdoton helpotus ja vallankumouksellinen innovaatio on ollut BookBeat! Huikea sovellus. Vaikka luen ja haluan niin jatkossakin tehdä, mieluummin kovista kansista, niin työmatkalla äänikirjojen kuunteleminen on parasta just nyt. Sain synttärilahjaksi alkusyksystä tämän mainion sovelluksen jatkuvana tilauksena ja työmatkoilla olen "lukenut" jo useamman teoksen. Syksyn pimeyttä valaisemaan olen kuunnellut muun muassa Huovis Veikkoa, jonka Lyhyitä erikoisia tai vaikkapa Hamstereita suosittelen kaikille ilomielin. 

Lukeminen on tärkeydessään verrattavissa hengittämiseen. Vähän olisi, jos ei olisi lukutaitoa ja kirjoja - sanataidetta. Jos ei nyt ihan yhtä tärkeää kuin hengittäminen, niin ei paljosta jää. Elämä ilman taitoa lukea, elämä ilman kirjoja, olisi varjoelämää. Pohjattoman köyhää se olisi. Aina en tietenkään ole ollut tätä mieltä. Olin jo lukioikäinen kun lukeminen alkoi enemmän kiinnostaa. Luin fantasiaa mieluummin kuin ruotsin kokeisiin. Pakenin todellisuutta. Vasta reilusti yli parikymppisenä huomasin addiktoituneeni. Kirjat olivat ja ovat yhä parasta huumetta. Tärkeimmistä lukuhaasteistani on se, että saisin tämän viestin siirtymään lapsilleni.


                                                                                                                 "Minne menivät muurarit
                                                                                                                   sinä iltana kun
                                                                                                                   Kiinan muuri valmistui?"
                                                                         
                                                                                                                                 Bertolt Brecht

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Hillitön elämä.

Lupsakka, positiivisuuden ilosanomaa kaikkinaisen häilyvyyden, epävarmuuden ja töykeyden keskelle lauluillaan sekä muulla, kitaravapaalla ulosannillaankin esiintuova Samae Koskinen julkaisi vastikään uuden levyn. Tämä Hillittömäksi elämäksi ristitty teos sisältää myös saman nimisen kappaleen. Ajattelin nyt sanallistaa jotain tuosta laulusta, sen herättämistä tuntemuksista ja musiikista ylipäätään. Kuulin Samaen Hillitömän elämän ensi kertaa viime heinäkuussa Tampereen keskustorilla. Siinä kesäillan kaihoisan tunnelmallisessa hetkessä kappaleen kertosäe jäi samantien päähän pulputtamaan. Kun kappale sitten virallisesti julkaistiin, ostin tsipaleen oitis. Sittemmin on tullut kuunneltua tuota mainiota teelmää melko paljon. Suosittelen vilpittömästi kaikille. Laulu on ajattoman kaunis.


Silloin Tampereen keskustorilla Samae Koskisen & Korvalääkkeen keikkaa nautiskellessani rupesin pohtimaan lauluja jotka mielestäni ansaitsevat täydellisen pop-kappaleen statuksen. Otaksun, että täydellisen pop-kappaleen estetiikan pohdintaan ei minun musiikkitietämykseni anna kuin rajallisen mahdollisuuden. Tuntuu siltä, on tuntunut itseasiassa jo pidemmän tovin, että musiikin, varsinkin uuden sellaisen, noiden uusien tuntemattomien, pariin tulee eksyttyä entistä harvemmin. Yksi syy lienee spotifyantipatiani (josta on pientä lipsumista havaittavissa), toinen ajan puute. Kuuntelen niitä vanhoja, c-kasettiaikana kolahtaneita ja ostan vain jo valmiiksi tuttujen artistien ynnä bändien levytyksiä. Keikalla olen nähnyt reilun vuoden aikana kaksi kertaa Anthraxin. Paljon muita en sitten olekaan. Musiikkia tulee kyllä kuunneltua, varsinkin lasten korvaan vasiten taiteiltua ja siltä sektorilta on uusia tuttavuuksia matkaan kuluneen seitsemän vuoden aikana toki tarttunut. Ja ei sillä, etteikö sieltä löytyisi huikeita taidonnäytteitä. Heikki Salon ja kumppanien Lato-Orkesteria ei voi liikaa hehkuttaa. Listaan tekstini loppuun viimeisellä neljänneksellä rullaavan vuoden 2017 meidän perheen kuunnelluimmat lastenstyket, ihan vaan muistutukseksi itselleni.

S. Koskisen Korvalääkkeen tahtiin heinäkuussa huojuessani tajusin, että Samaen kynästä on taiottu (tyhjästä) monta upeaa laulua. Esimerkkeinä käyköön Hyvä Päivä (2013) levyltä löytyvä nimikappale ja Spoon River. Henkilökohtainen ennätys (2015) levyltä esimerkiksi Sinä. Elossa (2009) levytykseltä vaikkapa Hevonen ja Kaiken pitää aina jatkua. Niin ja Hillittömän Elämän nimikappale. Siinä on jo monta, vaan ei suinkaan kaikki taiteilijan kiitettäväksi kiilaavat tekeleet.

Samae Koskisen uuden levyn biiseistä kesähitti Aurinko, ystävä ja kaljaa on verraton kappale. Rumban ilkeä kriitikko veti siitä herneen Hillitön elämä -levyn arvostelussaan syvälle ylimielisen nokkansa uumeniin. Sangen veikeää oli, kun seitsenvuotiaamme yhtyi auton takapenkillä ko. kappaleen kertosäkeeseen kuunneltuamme sitä syysloman viettoon mummolaan autolla matkaa taittaessamme. Mitä muuta tarvitaan? Myös Hillitön elämä on jäänyt lapsen päähän soimaan. On tuntunut hyvältä laulella tuota laulua oman lapsen kanssa yhdessä. Musiikki voimaannuttaa ja luo yhteyksiä. Tulkitsen hillitön sanan niin positiivista kuin negatiivista, valoa ja pimeyttä mukanaan kuljettavaksi adjektiiviksi. Kaikki me kannamme näitä ja jos voi valita, valitkaamme valo. Liekö tuo ajassamme helppoa? Samae laulaa tämän elämän olevan "mieletön, upea hillitön". Mitä taiteilija mahtaa sanoa? Onni täällä vaihtelee, niin kuin eräässä virressä ilmi tuodaan. Ehkä taiteilija ajattelee, että on upeaa olla elossa, mieletöntä laulaa lauluja, ymmärtäen kuitenkin elämän ainutlaatuisuuden ja haurauden. Kappaleen kertosäe jatkuu "...kun ilman nillitystä oppii olemaan". Tätä on tullut tämän syksyn nimissä useamman kerran mietittyä. Kaikki on hyvin, mutta silti sitä huomaa stressaavansa, ilkeilevänsä lähimmäisilleen, menettävän tuon tuosta hermonsa, tuskailevansa arjen painon alaisuutta ja nillittävänsä milloin mistäkin asiasta, kuten siitä, että miksi tavan ruokakaupassa ei myydä korvatulppia tai miksi tämä kahvi maistuu näin jaskalta. Siinä on opettelemista, sen tahtoo varmaankin S. Koskinen sanoa. Olemaan nillittämättä. Aiheitahan siihen ei täällä tasaisesti jaeta.

Jos Hillitön elämä on saanut minussa aikaan miellyttäviä fiiliksiä ja ihokarvojen liikeradan vaihtelua on seuraavat kappaleet tehneet tuota samaa. Onneksi kaikki hyvät, säväreitä aiheuttavat biisit eivät tulleet vastaan vain yläkouluiässä. Että ihan näin vanhemmitenkin huomaa nauttivansa ja yhtyvänsä lauluun.

Näitä suosittelen melko paljon.

Sydän, Sydän: Ikuinen hehku (Molskis, 2016)
Tilhet, pajut ja muut: Puuhevonen (Tilhet, pajut ja muut, 2016)
Yona: Lintu (Naivi, 2015)
Egotrippi: Vuosi nolla (Vuosi nolla, 2015)
Heikki Salo: Riekot (Unen renki, 2010)
Leevi and the Leavings: Mitä sä meinaat? (Onnen avaimet, 2002)
Asa: Olkoon! (Jou Jou, 2011)

Vuonna 1997 lista olisi kenties ollut noin 200 nimikettä laajempi ja toki nytkin joukkoon olisi voinut lisätä monia huikeita veisuja + ulkomaanelävät. Nämä yllä mainitut ovat puhutelleet viime aikoina kenties eniten.

Näitäkin suosittelen, mutta en kaikille. Eli lastemme, varsinkin pienemmän, suosikit vuosimallia 2017.

Herra Heinämäki & Lato-orkesteri:  Paras päivä ikinä
                                                          Osta haukotus
                                                          Pikku popcorn-hirviö
                                                          Mummon kropsu
                                                          Nyt meni nappiin
                                                          Jätskikioski
                                                          Hottia poppaa
                                                          Edvard Töttöröö

Kyseisten rallien yhteenlasketut iTunes toistomäärät huitelevat jossain 400 hujakoilla. Tähän kun lisätään cd-levy pyöritykset, spotifytoistot ja pikku kakkosen Herra Heinämäki-sarjan katsomiskerrat, niin on näitä biisejä kuulkaas kuunneltu. Ja näiden lisäksi myös esimerkiksi Hevisaurusta, Paukkumaissia, Pikku Papun Orkesteria & Lastenmusiikkiorkesteri Ammuuta.

Kuunneltuja lauluja soitetaan myös itse.
Olkoon tämä blogiteksti sympaattinen rakkaudenosoitus Rumbassa Samae Koskisen Hillittömän elämän arvioineelle kriitikon pökäleelle. Positiivisuuden valinta näinä aikoina on punkkia jos mikä.

Kiitos missiostasi Samae!

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Roomasta maailman ääriin.

Aloitetaan muutamalla banaalilla latteudella. Kylläpäs aika rientää. Miten tässä onkaan näin kiire. Mitään ei oikein töiltään ehdi tehdä, vähiten päivitellä blogia. Eteisen lattialla on hiekkaa ja värikkäitä lehtiä. Pienemmän nenä vuotaa. Koululaista väsyttää. Pitäisi laittaa ruokaa lapsille. Syksy on ottanut voimallisen niskalenkin kuopan reunalla pyristelevästä kesästä. Tai eipä se siellä taida enää pyristellä, pohjalla on. Visusti. Illat pimenevät, elon tenhon menettäneet lehdet leijailevat tuulten riepoteltavina ja laskeutuvat märästä kiiltävälle asfaltille vuodenaikaa ilmentämään. Syksyn tulo on aina yhtä yllättävää ja yhtä lopullista. Vaan tämäkin vuodenaika on pian ohi, odotas vaan. Sen menoa voi jouduttaa pistäytymällä esimerkiksi yks kaks Roomassa.

Kun astelin torstaina 21.9 kauniissa auringon paisteessa ensimmäistä kertaa Villa Lanten porteista sisään, tunsin itseni mielettömän etuoikeutetuksi. Osallistuimme syyskuun ehtoopuolella puolisoni kanssa neljän päivän pituiseen koulutukseen Suomen Rooman-instituutissa. Ohjelmassa oli luentoja, vierailuja, syväluotaavia keskusteluja, lounaita ynnä illallisia reilun 20 kurssilaisen seurassa. Suurinta osaa joukostamme yhdisti opettajuus, kiinnostus Roomaan ja katoliseen kirkkoon. Ikuinen kaupunki oli ja on monelle tuttu, vaan otappa tämä kylä haltuun yhden tai kahden vierailun aikana. Ei onnistu. Rooma on niitä kaupunkeja, jossa pian huomaa, että käytettävissä oleva aika ei riitä, ei sitten mihinkään. Se taas toimii takiaisena. Tiedät jo melko pian, että tänne täytyy tulla uudestaan.

Tästä kaverista puhuttiin kurssilla melko lailla.
Villa Lanten sijainti on uskomaton. Se on pieni pala Suomea Italiassa, Suomen kauneimmalla paikalla, kuten Villa Lantessa on tapana sanoa. Tämä siksi, että Villa Lantessa toimii Suomen Pyhän istuimen luona (Vatikaanivaltio) oleva suurlähetystö. Eli kun astut Villa Lanten porteista sisään, astut Suomen maaperälle. Villa Lantesta voit katsella ikuista Rooma ja näkyviin avautuvat maisemat ovat kertakaikkisen upeat. Kuvat eivät paljasta todellisuutta, vaikka voihan sitä yrittää.





Kurssin aikana vierailimme muun muassa Congregatio pro doctina fideissa, eli Vatikaanissa toimivassa uskonopin kongregaatiossa. Tämän kongregaation historiasta vastaamme pullahtaa tutumpi nimi - inkvisitio. Emme toki elä myöhäiskeskiaikaa, emmekä uuden ajan alkuvuosisatoja ja vaikka osa inkvisitiosta kerrotuista kauhuista on eittämättä reformaatiossa muodostuneiden suuntauksien propagandaa ja antikatolisuutta, oli tunnelma kieltämättä mestoille saavuttuamme hivenen hämmentynyt. Tapasimme arkkipiispa J. Augustine Di Noian, joka paljastui kovaksi höpöttäjäksi ja myönsi itsekin olevansa juuri sellainen. Ja kun häneltä jotain kysyttiin, jätti hän taiten vastaamatta itse kysymykseen, vaikka saattoikin todeta, että: "this is a fascinating topic". Siinä me istuimme, huoneessa, jossa jokaisen edessä oli mikrofoni, seinillä tauluja joissa toisessa J tarjoaa avaimia Pyhälle P:lle ja toisessa Papa Francisco. Inkvisitio, heh heh he naureskeli Di Noia. Me olemme sinut historiamme kanssa.


Pietarinkirkon aukio on jotain sellaista, minkä kuvaamiseen ei sanoin kannata ryhtyä. Sen näkemiseen kytkeytyy monenlaisia tunnemaisemia. Epätodellisuus, hämmenys, mahtipontisuus ja pienuus. Pienuus ei liity itse aukioon, vähiten Pietarinkirkkoon, vaan siihen miksi itsensä tuota rakennusta, sen historiaa ja kaikkea mitä se edustaa, katsellessaan tuntee. Kirkon vaikutus säteilee, halusimmepa tai emme, kaikkialle. Katolisen kirkon historian (nykyisyyttä unohtamatta) tarkastelu nostaa eteemme valtavan määrän negatiivisia mielleyhtymiä, vallan vääristämiä ihmiskohtaloita/hirviöitä, joiden toimista kohtuuttoman moni viaton on joutunut kärsimään. On olemassa kuitenkin se toinen puoli. Katolisen kirkon yli miljardin jäsenen mittakaava kertoo paljon. Lähes joka seitsemäs ihminen tällä telluksella kokee tuon parin tuhannen vuoden ikäisen instituution merkittäväksi elämässään. Osa enemmän, osa vähemmän. Miksi? Tämä on relevantti kysymys ja siitä seuraava kirkon kannalta vielä relevantimpi - kokeeko myös tulevaisuudessa?



Katolilainen en ole, enkä usko sellaista ihmettä tapahtuvan, että näin pääsisi käymään. Ehkä silloin voisin harkita, kun naiset saavat mahdollisuuden osallistua kardinaaleina konklaaviin ja asettua ehdolle paaviksi. Ihan heti kohta tämä tapahtuu.

Mitä F olet mieltä naispappeudesta?
Hämmentävin vierailu kurssillamme tapahtui lauantai-iltana. Paikka herätti etukäteen ilmeistä mielenkiintoa joukossamme - Prelature of the Holy Cross and Opus Dei. Opus Dei! Astuimme sisään rakennukseen, jonka ulkokuori ei paljastunut sitä mitä sisällä näimme. Oppaamme oli jumalasta juopunut nukke, joka sädehtivin silmin kertoi meille paikasta ja Opus Deistä. Tämä Opus Dein pappi näytti meille hämmentäviä huoneita ja tiloja Opus Dein Rooman "päämajasta". Kuljimme rakennusta alakerroksiin ja yhä uudestaan löysimme itsemme kirkkosaleista ja "pyhäköistä", joissa vähintään yhtä paljon kunnioitettiin Opus Dein perustajaa Josemaría Escriváa, kuin katolisen kirkon Jumalaa. Eräs kurssilaisistamme kuiskasi korvaani, että kuuletko sinäkin Rami päässäsi X-filesin tunnusmusiikin? Tuo kysymys alleviivasi täydellisesti sen hetkistä tunnelmaani. Ja jos tuo sävelmä ei vielä korvissani soinut, siitä eteenpäin kyllä. Onko Opus Dei Josemaría Escriván henkilökultti, vai olenko täysin hakoteillä?

Kurssin päätti Paavi Franciscuksen bongaus sunnuntain Angeluksessa Pietarinkirkon aukiolla.
Ruoka ei päässyt hurmaamaan juuri kertaakaan koko Rooman reissun aikana. Nälkäisenä sitä kenties hetkellisesti huomasi pitävänsä kadunvarsi ravintoloiden mielikuvituksettomista pizzoista, mutta syvempi tarkastelu jätti kyllä melkoisen paljon parannettavaa hinta-laatusuhteeseen. Aamupalaksi nutellamarinoituja croisantteja syö sen kerran kaks, kunnes alkaa kaipaamaan jotain muuta. Italialainen ruokakulttuuri loistaa nyansseillaan varmaankin jossain muualla kuin Rooman Trasteveren kaupunginosassa. Ravintolat itsessään olivat poikkeuksetta viihdyttäviä ja valkoviini hyvää. Parhaiten jäi mieleen perjantain illalliskohteemme. Ekumeenisen ja muun muassa rauhantyötä tekevän Sant´edigio yhteisön ravintola Degli Amici oli miellyttävä paikka. Kokemisen arvoiseksi sen teki, ei niinkään ruoka, vaan henkilökunta. Ravintolassa työskenteli kehitysvammaisia, upeita elämäniloisia ja hymyileviä tyyppejä.

Marsille ja Venukselle.
Matkassamme Roomaan yhdistyi niin työ, loma kuin parisuhdeaspekti. Monta kärpästä ikään kuin yhdellä iskulla. Vaikka päivät olivat luentojen ja vierailujen merkeissä suht tiiviitä, ilmaantui aikaa myös yleiselle ihmettelylle ja kahvilassa istuskelulle. Monet Rooman historialliset nähtävyydet jäi tarkastamatta, sillä taksin ikkunasta zoomailua ei varmaan kohteessa käynniksi lasketa. Syy tulla takaisin on ilmeinen. Pantheon sisäpuolelta esimerkiksi.

Mihis te lapset laitoitte? Kyllähän niitä ikävä tuli. Kun matkalla näki samanikäisiä lapsosia, iski ikävä ja mitä pidemmälle reissu eteni sitä kovempaa. Eihän tällainen reissu olisi ollut mahdollista ilman lastenhoitoapua. Valtavan suuri kiitos Tampereen mummille poikien hoidosta ja kaikille apujoukoille. Vaikka ikävä poikia tulikin, ei pohdintaa lasten pärjäämisestä tarvinnut juurikaan harrastaa. Syvää kiitollisuutta koen, että saimme tälle reissulle lähteä. Kiitos myös kurssin opettajille ja kurssitovereille. Oli antoisat neljä päivää! Rooman reissun voimin jaksaa ottaa paremmin vastaan pimenevät, sateiset ja koleat syksyn illat.

Matkan aikana seinä oli saanut lisää ehostetta. Ctrl + z vie syvien
teologisten kysymysten äärelle.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Kiljuva lapsi Alepan kassalla.

Perheemme, niin kuin varmaan melko monen muunkin, lähikauppa on Alepa. Se lymyilee tuossa ihan nurkan takana. Välillä tuntuu, että siellä tulee ravattua jatkuvasti, joskus monta kertaa päivässä. Hyllyjen välissä sitä sitten vaeltelee ja haahuilee ja on kuin etsisi jotain kauan sitten kadonnutta - nuoruutta, mielenrauhaa. Tai eilistä päivää. Mielelläni suoritan nämä haahuilut yksin, mutta väistämättä eteen tule tilanteita, että mukana on myös lapset. Tuon kaksivuotiaan kanssa kauppareissut ovat kyllä sitten melkoisen ihania. Pahoittelut tässä kaikille niille, jotka ovat saaneet osansa meidän uhmaikäisen huudoista, kiljumisista ja karjumisista, kaikesta siitä isän buddhalaista mielenmaisemaa pienillä terävillä poranterillä sahaavasta äänimatosta. 

Tämä toistuu usein: Menemme viili ja jugurttihyllyn ohi. Lapsi mainitsee haluavansa viiliä. No toki, tottakai sitä nyt viiliä ostetaan. Lapsi osaa itse ottaa hyllyn kohtuuttoman laajasta valikoimasta haluamansa viilin ja paiskaa sen sitten työntämiinsä pieniin ostoskärryihin. Joskus viilin haluaminen eskaloituu jo tässä vaiheessa siihen pisteeseen, että sitä pitäisi päästä syömään samantien. Kehitystä on kuitenkin tapahtunut. Huuto alkaa usein vasta myöhemmin. Ostetaan kaikenlaista muuta, tarpeellista ja tarpeetonta. Kaavoihin kangistunutta, tuttua ja turvallista. Päästään kassalle. Lapsi haluaa laittaa tavaroita liukuhihnalle, on innoissaan ja jo kovin avulias. Myös viili paiskataan liukuhihnan koskeen. Sitten se tapahtuu. Peräventtiili pettää. Siinä samassa kun viili on heitetty, heitetään myös kärsivällisyyden tappi huitsin svidduun ja päästetään infernaaliset mittasuhteet saava möykkä ilmoille. "Mä haluun viiliä, mä haluun". Ihanko totta? Ja sitten mennään sillä tavalla yläkroppa vaakatasoon suhteessa vielä kantaviin jalkoihin, tiedättehän, ja väännetään naama suunnatonta epäreiluutta ja elon epäoikeudenmukaisuutta kohdanneeseen asentoon.

Isällä pitäisi kestää hermot. Onhan tätä nyt tässä opeteltu. Ihmisten katseet tuntuvat selässä. Siinähän tuijottavat ja annas olla jos tulevat jotain muka nokkelaa kertomaan. Lapsi huutaa viiliä ja minä koetan malttini säilyttää ja ihmisyyden. Ja kerron lapselle, että viili pitää ensin maksaa ja mennään sitten kotiin syömään ja että eihän meillä nyt ole edelleenkään sitä lusikkaa tässä mukana, että voitko viedä vaikka nuo kärryt tuonne? Harvemmin auttaa. Tai siis koskaan, tähän mennessä.

Tämä ei ole kaupallinen mainos.
Onneksi henkilökunta on ystävällistä. Paljoa en valehtele, jos väitän, että meidän lähi-Alepassa työskentelee ihan kansallisessa mittakaavassa sinne top kolmoseen menevä asiakaspalvelija. Aina iloinen, avulias, reipas, kohtelias ja laupias myyjä. En kerro nimeä. Ne tietää, jotka tietää. Huikea tyyppi. Tässä hetki sitten tämä kyseinen myyjä todisti lapsemme yhden miehen mieskuorohuutajia ties kuinka monetta kertaa tämän "kesän" nimissä ja kommentoi (ystävällisesti), että eilenhän se tässä lapsemme juuri kävi äitinsä kanssa viimeksi saman aiheen äärellä taistelemassa, ja minä siihen, että niin on tainnut käydä ja että vaikeata tuntuu olevan, ja voisitko rakas lapsi olla nyt hiljaa ja oppia kärsivällisyyden autuuden vaikka tässä ja nyt. Lapsi huutaa, otan syliin, laitan ostoksia kassiin, hiki valuu, vanhenen silmissä ja lennossa ja mietin taas, että voisiko seuraava kehitysvaihe jo ikään kuin ilmaantua? Huuto jatkuu vielä kotimatkalla ja tuo muutama sata metriä tuntuu nyt aivan kohtuuttoman pitkältä matkalta. Selvisimme kuitenkin kaupasta, mutta viili on vielä syömättä.

Tein tuossa viime viikolla alokasmaisen virheen. Oltiin jo siirtymässä kassalle ja viili ynnä jugurtti-osasto oltiin ohitettu tyylikkäästi vain toteamalla, että meillä on kotona jugurttia, kun sain päähäni, että ostetaan jäätelöä. Lapsi oli todennut jo aiemmin maitohyllyn luona, että "ei jäätelö oteta nyt". Olisi pitänyt ymmärtää vihje. Kävimme kylmäaltaan luona ja noukin litrasen ingmanin trioa. Kassalla repesi. Lapsi halusi jäätelöä, NYT! Huuto olisi ollut lyhytkestoisempaa, jos olisin ostanut pojalle puikon. Olisi pitänyt. En ostanut. Huuto jatkui. Kassa näytti vaivaantuneelta. Ei ollut se laupias tällä kertaa. Ei auttanut sanat, toiveet, rukoukset. Huuto jatkui pyörätelineille asti. Joku ohikuljkija hyssytteli lapselle ja laittoi sormea suunsa eteen. Sellainenhan yleensä auttaa.

Illalla pojan nukahtaessa isänsä syliin, kauppareissun inferno oli jo taakse jäänyttä elämää. Kehitysvaiheen etenemisen toivosta oltiin palattu siihen olemistani ratkaisevasti määrittävään fiilikseen, että älkää lapset kasvako tästä nyt yhtään enempää. Nuorin siirtyi hetki sitten vanhempiensa vierestä isoveljensä alapuolelle kerrossänkyyn toiseen huoneeseen ja vanhemmilla on ollut vaikeuksia asemoida itsensä tähän todellisuuteen. Ei meinaa uni tulla, kun lapsi ei tuhise vieressä. Kun lapselta puolestaan kysyy, tulisitko takaisin nukkumaan isin ja äidin viereen, vastaa hän päättäväisesti, "ei tule".


Alepan kassalla ei ollut tällainen tunnelma.

lauantai 19. elokuuta 2017

Kuinka lyhyt matka on synnytyslaitokselta ensimmäiseen koulupäivään?

Jonakin hetkenä yllättäen siihen havahtuu. Nenään saapuu etäisesti tuttu haju, vuodenkierrossa unohtumaan päässyt. Sitten huomaatkin jo puuhaavasi herätyskelloa soimaan. Mihin olitkaan aamulla menossa? Makuuhuoneen raollaan olevasta ikkunasta kantautuu hämärän hetkellä, vuodenajan painavana totuutena määrittelevä ääni, muuttolinnut matkalla etelään, suvesta pois, toista kohti. Varkain katoavat kesäpäivät, aina ne sen tekevät.

Ammatinvalintaani liittyen eräs asia kuitenkin kertoo parhaiten kesän kurkottelevan viestikapulaa syksyn järkähtämättömästi odottavaa kouraa kohti. Koulujen alku.

Ensimmäistä kertaa.
Synnytyslaitokselta paluun jälkeisen pitkän ja ajoittain huonosti nukutun yön jälkeen herään aamuun, kun esikoinen aloittaa peruskoulun. Lapsi tuli maailmaan eilen ja jo seuraavana päivänä saattelen häntä koulutielle, tuota seitsenvuotiasta vastasyntynyttä. Jännitän ja olen kauhusta kankea. En niinkään siksi, ettenkö luottaisi lapsen haluavan mennä ja todennäköisesti pitävän tulevasta vaan siksi, että tähän hetkeen tihentyy se vääjäämätön tosiasia etten pysy tässä elämän vuoristoradassa kyydissä. Haikaranpesästä läheisen alakoulun oven eteen taitettu matka on ollut salaman välähdys kestoltaan ja kulultaan hetkittäin melkoista vuoristorataa. Elämä sitä usein on. Ilon huipulta uupumuksen itkuntuherrukseen. On ollut iloa naurua, huutoa laulua. Pelkoa, hämmennystä, onnea ymmärrystä. Valoa ja pimeyttä. Jotenkin kuitenkin siinä uskossa eläen, että sieltä elon (vanhemmuuden) väsymyksen synkemmiltäkin korpimailta noustaan lopulta. Ei niin pitkää pimeää, etteikö se päättyisi aamuun.

En ole varmaankaan ajatuksieni kanssa yksin. Monet viime viikolla lapsensa ensimmäisen koulupäivän alkuun saatelleet vanhemmat ovat luultavasti samoin kuin minäkin, muistelleet omaa koulutaipaleensa alkua. Mitä minä muistan itse, mitkä muistot ovat muodostuneet omiksi muistoikseni vanhempien kertomana, mitkä rakentuvat tuona suurena päivänä otettujen kuvien kautta? Kuinka merkittäväksi päivä lapsen kokemusmaailmassa nousee? Jännitinkö juuri tätä sulkiessani luokan oven, jonne lapsi jäi opettajansa ja luokkatovereidensa kanssa tutustumaan. Ensimmäinen koulupäivä on kuitenkin lapsen ensimmäinen koulupäivä, ei isän. Ei minulle kukaan aikanaan kertonut, että lasten myötä tulen elämään omaa elämääni uudelleen, vaihe vaiheelta. Siitä asti minne muistini yltää. Lapsuutta. Nyt!

Tuntuu, että näitä vaiheita on alkanut putoilla kuluneiden parin vuoden aikana melko tiuhaan. Leikit kaverien kanssa kerrostalon pihalla. Äiti huutamassa ikkunasta syömään. Ensimmäiset pyörät ja niillä suhaaminen. Esikoulun aloitus. Muistan kasvoja, opettajia, hetkiä sieltä täältä. Tavoitanko ruokalan hajun, vai tuoksuako se oli? Harrastusten aloittaminen, ensimmäiset pelit. Ja ekaluokka. Kun eräs luokkakaveri itki jännitystään äitinsä syliin päätään painaen. Ja toinen, joka vaan lauleli, muina ekaluokkalaisina, kertoen joka solullaan muille, että mikäs hätä meillä nyt olisi.


Kuinka paljon tässä tulen vaikuttaneeksi omalla touhottamisellani, kaihoilulla ja nostalgioinnilla lapseni muistojen kehittymiseen? Teenkö hallaa vai oikein, kun pidän näitä merkittävinä? Suurina muutoksina, tietyn aikakauden vääjäämättömänä loppuna. Kun esikoinen aloittaa peruskoulun...

Aloitti koulunsa muutama muukin. Lapseni on yksi arviolta lähemmäs 63 000 ekaluokkalaisen joukosta. Jos poika seuraa isäänsä, niin jokunen vuosi on opiskelua kaverilla edessä. Toivon, että tekee pari harkitumpaa ratkaisua. Laskeskelin, että olen ollut opiskelija statuksella elämästäni suurin piirtein 21 vuotta. Oppiminen jatkuu yhä. Siinä en tule valmiiksi, haluakaan. Tein, kuin tämän syksyn erikoisuutta alleviivatakseni, muutaman kuukauden hypyn turvallisesta yläkoulun virasta lukion puolelle. Sain mahdollisuuden ja ajattelin siihen tarttua. Saas nähä miten äijän käy.

Nyt ensimmäisen kokonaisen kouluviikon jälkeen meillä ollaan väsyneitä, rätti-sellaisia. Onhan se ymmärrettävää. Uusia ihmisiä, paljon uusia asioita, opeteltavaa, muistettavaa. Ja lapsi vielä, ihan juuri melkein sellainen pieni tuhiseva otus, jota kantelin seitsemän vuotta sitten, täysin kujalla kaikesta, isyydestä, vanhemmuudesta, olevasta ja tulevasta. Ja nyt, kuuntelen kun tuo sama tuhiseva otus, jäbän mittaan kasvaneena, lukee läksyksi isilleen ja äidilleen muutaman lauseen äidinkielen-monisteesta ja minä kuittaan, että suoritettu. Näinä kuohivina aikoina elämä jatkaa kulkuaan. Ja eteenpäin. Sen yritän muistaa.


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Tunnelmia valtakunnalliselta naperoleiriltä Haminasta (30.7-3.8.2017)

1. Päivä

Käyn herättämässä lapsen siinä puoli seitsemän korvilla. Sen verran kesärytmi on venyttänyt aamuja, että tuntuu hivenen vaikealta nousta tällä kellonlyömällä. Nyt myös lapselle. Katsoin, että Haminaan ajaa Herttoniemestä sellaisen tunti neljäviis, joten seitsemältä olisi hyvä olla liikenteessä. Kurvaamme kiesimme noin 20 yli 7 itäväylälle ja matka kohti valtakunnallista naperoleiriä alkaa. Tavaraa on autossa pidemmänkin rupeaman tarpeiksi. Poika kuuntelee takapenkillä matkan aikana BookBeatista Norosen Paulan Supermarsua ja isä kuuntelee omiaan. Satelee ja hieman jännittää joudutaanko tänään pelaamaan vesisateessa. Matka sujuu vitkaan ja olemme hyvissä ajoin Haminassa. Päivän ensimmäinen peli alkaa 9.30 ja kentälle saavumme hieman sitä ensin haettuamme, tasan yhdeksäksi. Tutun näköisiä sinipaitoja löydetään saman tien ja poika pääsee vähän lämmittelemään. Sadekin jäi matkan varrelle.


Ensimmäisen peliin vastaan asettuu Pattu, eli Pattijoen urheilijat Raahesta. Pitkän kesätauon ja ensimmäisen pelin jännityksen huomaa Roihun otteista ja Pattu vie pelin nimiinsä 16-5. Poika lyö elämänsä ensimmäisessä leiripelissä yhden juoksun! Peliaika näissä naperopeleissä on 40min tasavuoroin. Joukkueiden lyöntijärjestys arvotaan jokaista peliä ennen. Taktikoida ei lyöntijärjestyksillä voi. Kaikki saavat pelata ja olla jokereina, mikäli joukkueesta yli 9 pelaajaa löytyy. Jokainen saa sisävuoronsa aikana lyödä, vaikka kolmen ensimmäisen pelaajan jälkeen taululla olisi kolme paloa. Naperoleirillä ei myöskään pelata sijoituksista. Pelataan ilosta, pelataan kokemuksia kartuttaen ja kansallislajin hienouksista nauttien.


Toista peliä ennen syödään lounas Vehkalahden koululla. Roihun joukkue majoittuu pääosin siellä, me yövymme pojan kanssa majatalo Torpassa Kotkassa. Sitä uskallan suositella lapsiperheille, jotka tuolla seudulla matkaa taittavat. Ensimmäisenä iltana, kun pelien jälkeen löydämme paikan päälle, vastaan astelee kolme kesäkanaa, Kieku, Kaiku ja Raiku. Poika tykkää kohteesta, isä tykkää kohteesta!

Koulun ruokala on täpösen täynnä siinä 07-10 syntyneitä pesäpalloilijoita ja meidän ensi syksyn ekaluokkalainen ei ole edes pienimmästä päästä. Kun käymme pojan kanssa katsomassa Roihun majoitustilan, en voi olla muistelematta omia pesisleirikokemuksiani 90-luvulta ja niitä luokkahuoneita joiden lattialle leviteltiin sentin paksuisia "patjoja". Nykyisin näyttää makuualustat olevan hivenen miellyttävämmän oloisia. Kaihoa ja nostalgiaa on entisen nuoren mieli täynnä.

Toinen peli pelataan Kouvolan puhtia vastaan. Ensimmäisen pelin uneliaisuus on tipo tiessään ja Roihu paukuttaa pelissä kolme kunnaria ja yhteensä 21 juoksua. Puhti saa vastaavasti kotipesän turviin 10 pelaajaa. Leirin ensimmäinen voitto on selviö! Pesisleireillä syödään ja hyvä niin, joten ennen päivän kolmatta ja viimeistä peliä käydään nauttimassa päivällistä. Kolmanteen peliin vastaan asettuu kotikentällään Summan ponnistus. Roihu on pelipäällä ja tainnuttaa Supon 13-6. Ensimmäisen pelipäivän saldona on yksi tappio ja kaksi voittoa. Yhteensä 39 lyötyä juoksua! GO Roihu.


2. Päivä

Aamusta jo aistii, että on tulossa kuuma päivä. Pesiskentän laidalta saa monesti varjoa hakea ja niin myös Pirttilän kentältä, missä Roihu leiriottelunsa pääosin pelaa. Aamulla ei poika meinaa jaksaa herätä. Elämän ensimmäisen leiripäivän jälkeen uni maistui. Ihmekös tuo, kun eilinen päivä alkoi puoli 7 ja yöpuulle kapusimme kymmenen jälkeen. Toisen päivän ensimmäinen peli on vasta 10.30, joten ajelemme pojan kanssa kortteeripaikaltamme Vehkalahden koululle aamupalalle. Puuroa naamaan, että jaksaa tulevan helteisen päivän kolme peliä. Ensimmäiseen peliin vastaan asettuu Köla, eli Köyliön Lallit! Saamme kuulla, että joukkueessa jyllää oksennustauti. Tämän kuultuani mieleeni nousee muistin tunkkaisista komeroista muisto Kouvolasta, omalta ensikosketukseltani valtakunnalliseen pesisleirimaailmaan. Istun 90-luvun alun koululta tuoksuvassa, leirielämän kyllästämässä vessassa pöntöllä vatsa aivan kuralla. En muista silloin paljoa käsidesejä käytellyn. Nyt saamme matkaamme Vehkalahden koulun leirivapaaehtoisilta pari purkkia pöpönkarkoitus-lientä ja toivomme parasta. Jätämme kättelyt sikseen ja muistamme pestä käsiä. Köla osoittautuu epäonnestaan huolimatta luunkovaksi vastustukseksi ja voittaa Roihun 10-6. Pelin jälkeen Roihun joukkue saa kannustusjoukkoja lisää ja poika isovanhempansa seuraamaan pelejä. Aistin, että pappa ja mummi nauttivat lapsenlapsensa peliesityksiä katsellessaan.


Lounaan jälkeen lähdetään etsimään seuraavaa pelipaikkaa, joka sijaitsee Pirttilän kentän sijasta Annankadulla. Käymme pojan ja hänen kahden pelikaverin kanssa katsastamassa varmuuden vuoksi erään toisen kentän, ennen kun löydämme oikeaan paikkaan. Haminan keskusta tekee vaikutuksen. Tämän Kymenlaakson vanhimman kaupungin asemakaava hakee vertaistaan ja 1700-luvulla rakennettu ja paikoitellen todella hyvin säilynyt Haminan kaupunkilinnoitus herättää kunnioitusta.

Pesäpallon valtakunnalliselle leirille kuuluu tietenkin pelaaminen, mutta myös muiden peleissä avustaminen. Ennen tiistain toista peliä Roihulla on järjestelyvuoro. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kukin joukkue jeesaa leiriohjelman toteutuksessa osallistumalla muutaman pelin järjestelyihin. Roihulaiset pääsevät pitämään taulua ja valvomaan kakkos- ja kolmospesiä sekä takarajaa. Myös pöytäkirjanpito kuuluu järjestelyvuoroon. Itse sain heti ensimmäisenä pelipäivänä pitää taulua ja tuomaroida kolmospesää.

Mynämäen Vesa on kova joukkue. Roihulla on vaikeuksia saada ensimmäisessä lyöntivuorossa pelaajaa edes kakkospesälle. Näissä F-G –ikäisten peleissä enimmät palot tulevat joko ykköspesälle tai kotiin. Se, että Myve polttaa pelaajia kakkospesälle on jo melkoista. Roihu haastaa silti vastustajansa hyvin, vaikka taipuu luvuin 14-8. Pelin jälkeen kipin kapin syömään päivällistä, jotta ehditään päivän kolmanteen ja viimeiseen peliin. Vaikka leiriviikon aikana ees taas säntäilyä ja auton kanssa suhailua saa tehdä riittämiin, on aikataulut rakennettu kuitenkin mielestäni riittävällä väljyydellä. Toisen pelipäivän, helteisen sellaisen, kolmannen pelin jälkeen nämä Roihun nuoret sankarit vaikuttavat kuitenkin olevan jo melko väsyneitä. Varmasti myös valmennusjohto, huoltojoukot ja pelejä seuraamaan tulleet lähimmäiset. Klo 18 Pirttilässä alkaneen pelin tulokseksi aikakirjoihin kirjataan Pattu-Ouhu 18, Roihu 7. Pattijoen ja ilmeisesti Oulunsalon Huiman yhteisjoukkue kannustaa omiaan railakkaan kovaäänisesti. Pelaajien onnistuessa suorituksessaan koko joukkue virittää laulun ”kerran Pirjolle hei, ei riitä ei ja vielä kerran hei ja heissulivei ja tittiditiidii Pirjo”! Okei täytyy myöntää, että tätä rallia sai kuulla, näin tappion kokeneen joukkueen kannattajan roolissa, turhan monesti. Saattoi isä vähän ärsyyntyä.

3. Päivä

Jos tiistaina saatiin nauttia lämmöstä ja auringonpaisteesta, on leirin kolmannen pelipäivän aamu jotain aivan toista. 8.30 Annankadulla pelattu ottelu Roihun ja Sotkamon Jymyn välillä pelataan paikoin kovaksikin yltyneessä vesisateessa. Se ei Roihun pelaajia paljoa haittaa. Eikä sekään, että monella, kuten pojallani, aamu tuli vastaan liian aikaisin. Leiriväsymystä ei ole havaittavissa, kun Roihu ottaa reilun 13-3 voiton sellaisesta pienestä seurasta kuin Sotkamon Jymy! Joukkueessa pelaa jonkun Kohosen jälkikasvua! No rehellisyyden nimissä on todettava, että jos Roihun joukkueessa pelaa muutama 2010 syntynyt, pelasi Jymyn joukkueessa sellaisia pesäpalloilijanalkuja jotka menevät ehkä vasta vuoden päästä esikouluun! Tämä ei silti vähennä sitä tosiasiaa, että Roihu pelaa hyvin ja ilo on voiton ratkettua käsin kosketeltavaa.


Kolmantena pelipäivänä, jonka pelit on määritelty jatkosarjan peleiksi, himmaillaan jo vähän. Päivään mahtuu vain kaksi peliä. Toiseen peliin asettuu vastaan Joensuun maila. Roihu tarjoaa Annankadun sateen kastelemalla kentällä huikeaa jännitystä ja voittaa ottelun lopulta 10-6. Me emme suurseuroja vastaan nöyristele, hyvä Roihu! Keskiviikkoillan, monelle melkoisen tärkeän sellaisen, ohjelmanumerona on leiridisco ja leirin onnistujien ja tsemppareiden palkitsemistilaisuus. Tapahtuma järjestetään Haminan näyttävällä ja mahtipontisella keskusbastionilla. Täällä, Euroopan suurimman kesäajan telttakatoksen alla, on mukava juhlia onnistunutta leiriä. Poika saa, itsensä ja isänsä hämmennyksestä häkellyksiin saatellen, joukkueensa tsempparipalkinnon. Isä on pakahtua ylpeydestä. Discon hyväntuulen illassa muutamat karkkipussit katoavat leiriläisten napaan ja ilo on ylimmillään. Huomenna vielä yksi peli ja pojan ensimmäinen pesisleiri saadaan päätökseen.


4. Päivä

Ei väsytä. Paitsi vähän. Leirin viimeiseen peliin ja yhteensä yhdeksänteen leiripeliin saa Roihu vastaansa UP-V:n, eli Ulvilan Pesä-Veikot. 9.30 alkavan pelin ensimmäisen vuoroparin jälkeen tilanne on Roihulle 6-2. Roihu kartuttaa toisen vuoroparin alussa juoksutilinsä yhdeksään. Sen pitäisi riittää, jos räpsät on samalla tavoin hereillä, kuin ensimmäisessä vuorossa. Pari täpärää tilannetta, jotka isän näkökulmasta tuomitaan kenties hieman väärin ja joista UP-V saa palon sijasta juoksuja, aiheuttavat jännitystä Roihun mahtavien pelaajien otteisiin. Pesäpallo on hieno laji ja tässä leirin viimeisessä pelissä käydään läpi tunteita äärilaidasta toiseen. On ilon hetkiä, on riemua. On pettymystä, suuttumusta ja kyyneliä. On ärtymystä ja tappiomielialaa. On kaikkia sellaisia tunteita, joita on hyvä saada ja ottaa vastaan ja osata myös käsitellä nuoren nuorissa mielissä. Paljon on kiinni myös fiiliksestä. Jos se menee, mikään ei tunnu enää onnistuvan. Ja jos sen saavuttaa, vastavuoroisesti kaikki onnistuu. Pallo osuu keskirisuun ja räpsä pitää. UP-V voittaa Roihun lopulta 18-9.

Leiri on ohi. Se jättää pojalleni toivon mukaan ikimuistoisia kokemuksia, ilon ja hyvän mielen tuntemuksia joista ammentaa lajin parissa myös tulevaisuudessa. Isälle se näin teki. Lapsi on vasta nuori ja välillä leirillä pelejä seuratessa tuntui, että kaveri keskittyy suorituksiinsa yksi kerrallaan, eikä jää murehtimaan menneitä huteja tai paloja. Lapsi ei juurikaan tuntunut jännittävän, vaan otti vastaan sen mitä tuleman piti. Voisin ottaa lapsestani mallia.


Kiitos Haminan valtakunnallisen naperoleirin järjestelijöille hienosta leiristä. Kiitos Roihu, valmennus, pelinjohto ja huoltojoukot. Kiitos niille kaikille sadoille pesäpalloilijoille, etenkin Roihulaisille, joiden upeista suorituksista sain nauttia. Harrastatte hienoa lajia!


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Loman suorittamista lasten ehdoilla! - Eller hur?

Onko riittävästi, jos tiistaina käy lapsen kanssa Särkänniemessä, keskiviikkona Leo`s leikkimaassa ja torstaina Muumimuseossa? Onko kesäloma lapsiperheessä pelkkää suorittamista lasten tyytyväisyyden ylläpitämisen ehdoilla? Saako tai voiko ylipäänsä siinä sivussa, nauttia itse? Tästä lienee kirjoitettu tämän suven aikana suurissa medioissa ja aihetta puitu keskustelupalstoilla sekä hiekkalaatikoiden reunoilla riittämiin. Lapsella pitää olla lomalla tekemistä – kuuluu yksi väittämä. Lapsella saa olla myös tylsää – kuuluu toinen. Tämän jälkimmäisen lausuman taakse voi tietenkin kätkeytyä omaan saamattomuutensa.


Ei minulla ole mitään valittamista. Pitkä (joidenkin mielestä kohtuuttoman) - loma ja mahdollisuus tehdä myös omia/yhteisiä juttuja esimerkiksi isovanhempien auttaessa, kertovat siitä, että lomani ei ole ollut suorittamista lasten ehdoilla ja vain heidän mieltymysten perässä ravaamista. Päinvastoin joskus on tuntunut, että olenko/olemmeko kehittäneet noille veljeksille riittävästi puuhaa? Onko lapsilla ollut tylsä loma? Pienempi ei toki osaa vielä sillä tavalla sanoittaa tuntemuksiaan, että ”iskä kuule, mulla on ollut sitten ihan paska loma”, mutta toki hän omalla olemisellaan osaa kertoa kaikenlaista. Ounastelen kuitenkin että nämä kertomiset, narinoineen, itkuineen ja seinille hyppimisineen kielivät pikemminkin lomalla kadonneesta rytmistä, kuin tapahtumaköyhästä lomasta. Rytmistä joka on tuollaiselle kaksivuotiaalle melkoisen tärkeää. Sitä se on kyllä myös vanhemmille ja isoveljelle. Seitsemänvuotiaalla on sen sijaan ollut hetkiä, kun ”mulla ei oo mitään tekemistä”.  Niin o. Tuntuu melkoisen naurettavalta valitella tässä sitä, että pitkän loman aikana lapset turhautuvat ja alkavat käyttäytymään huonosti. Toisin sanoen rytmin perään tunteenpurkauksillaan melskaten. Valita nyt siinä kymmenen viikon lomasta. Kurmoottaa tollasia pitäis.

Hän on Pipsa from Koiramäki.
Kesärytmiin ajautuessamme emme liiemmin ole stressanneet, jos päiväunille meno on venähtänyt tai niiltä herääminen on tapahtunut neljän jälkeen iltapäivällä. Ollaan sitten auteltu lasta yöpuulle alun toista tuntia. Lapsi antaa isänsä lukea lampun kanssa kirjaa nukuttamisen yhteydessä, joten mikäs siinä on pötkötellessä. Parasta lomassa on ollut esimerkiksi se, että on itse huomannut nukahtaneensa  lasta päiväunille nukuttaessaan ja herätessään melkoisen kujalla kaikesta olemisesta havainnut lapsen tuhisevan viatonta taaperon untaan kainalossa. Autereiset, rauhalliset päiväunet. Parasta just nyt. Loman suorittaminen on itselläni kyllä melko lailla vain ja ainoastaan oman pään sisäinen juttu. Pitäisi ja pitäisi. Nyt kun lapsi nukkuu uniaan, niin pitäisi lukea nuo kolme kesken olevaa kirjaa. Pitäisi katsoa elokuva. Pitäisi kirjoittaa kirja, tai edes yksi runo. Pitäisi ehkä siivota, mutta kun ei jaksa. Ja sitten sitä roikkuu jossain atk-verkossa. Viime viikolla jouduin katsomaan ihan kalenterista, että mikäs päivä tänään onkaan. Ehkä olen onnistunut. Etuoikeutettu paskiainen.

Pitää mennä katsomaan tämä. Olemme kohderyhmää.
Pienenä television kesäisiä huvipuistomainoksia hohtavin silmin tuijottaessani, muistan vanhemmiltani kinunneeni päästä jos johonkin taikamaahan. Myös Visulahden mainoksen vahakapinetteineen muistan. Koskaan en sinne päässyt, paitsi nyt tänä kesänä 35-vuotiaana. Olisiko tuntunut 25 vuotta sitten toiselta? Sain sen sijaan lukemattomia mökkireissuja maalle. Niinä kesinä paistoi aina aurinko ja maailmassa ei ollut yhtään hyttystä. Kysyin eilen vanhemmalta pojalta, että onko hänellä ollut tarpeeksi tekemistä lomalla? Onko menty liikaa? Hän luetteli kesän tapahtumia ja totesi, "että on menty tai ehkä ei." Menemisessä ja kodin vaikutuskentästä sivussa olemisessa on se huono puoli, että tulee kavereita ikävä. Isä, äiti ja veli eivät riitä. Niin sen kai pitää ollakin.

Myös rahasta on puhuttu. Kenellä on varaa viedä lapsiaan kaikkiin mahdollisiin huvipuistoihin ja elämysparkkeihin? Tämä on tärkeä kysymys. Silloinko loma on onnistunut, kun useita sisäänpääsyrannekkeita kerää bakteereita lapsen ranteessa? Rahasta, sen vähyydestä tai määrästä en kehtaa sanoa muuta kuin sen, että olen valkoinen heteromies maailman yhdessä vauraimmista maista ja kuulun globaalisti rikkaimman viiden prosentin joukkoon. Minulla ei ole varaa viedä koko perhettäni Muumimaailmaan. Mikä naurettava lause. Ja samalla uskon tietäväni, että miltä se tuntuu, kun ei ole oikeasti rahaa ja mahdollisuutta viedä lapsiaan kaikkialle sinne minne itsekin vilpittömästi haluaisi. Tiedänkö todella? Ehkä en.

En tiedä. Katselin tuossa yksi päivä pyykkejä parvekkeelle kuivumaan laittaessani, kun Itä-Euroopan suunnasta mitä luultavimmin kotoisin oleva mies käveli muovikasseineen kerrostalomme jäteaitaukseen. Mies laittoi kassinsa maahan ja avasi sekajäteastian. Se oli niitä oman etuoikeutetun aseman oivaltamisen kirkkaita hetkiä, kun mies alkoi availemaan Alepan, kaikenlaista ihmislähtöistä kuonaa sisältäviä muovikasseja, samalla kun minä ripustan puhtaita pyykkejä kuivumaan kaikki mittakaavat menettäneen arvoisessa kerrostalokolmiossani. En todellakaan tiedä.

Palatakseni siihen millä tekstini aloitin, viimeviikkoiseen Tampere-visiittiimme mahtui siis monenlaista puuhaa. Perinteisen Särkänniemi-reissun ohessa, jota aina huomaan lapsenomaisesti odottavani, kävimme vastikään ovensa avanneessa uudessa Muumimuseossa. Täytyy todeta, että on kyllä kerrassaan upea paikka! Kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa. Ja kuten kaikki Toven tietävät ja muuminsa lukeneet osaavat arvata, löytyy museosta magiaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Yhtenä esimerkkinä taianomainen Taikurin hattu! Liekö tarkoitus ja ajankuvan alleviivaus, kun lyhyttä Toven esittely-videota nuorimman kanssa katsoessani iski filmistä silmään kohta jossa Tove piirsi muumipeikkoa Lasse Pöystin seurassa ja taiteilijan vasemmassa kädessä kärysi tupakka. Hyi kauheaa, lastenkirjailija tupakoi. Lastenkirjailija, kuvataiteilija, maalari, visionääri, turvallisen maailman meille kaikille, maailman pahuutta paeta - luonut ihminen. Yksi suurimmista. Tampere-talon vierestä löytyy myös kaunis Sorsapuisto. Joten perheellisille Muumimuseon sijainti on mitä loistavin. Puistosta löytyy kanoja, aidattu leikkialue ja futis/koriskenttä. Myös kahvio ja jäätelökioski näin kesäisin.  



Pääsi iskä ja äiskäkin kahdestaan Tammerfesteille. Kiitos tästä kuuluu mummille! Kun kaikki rahat olimme törsänneet lasten kesäilon takaamiseksi erilaisiin elämyskohteisiin, valitsimme ilmaiskeikan keskustorilta, jossa perjantaina alkuillasta musisoi Samae Koskinen & Korvalääke. Aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt tämä loistava, hyvää mieltä säteilevä ja kauniita pop-lauluja esittävä yhtye. Samae on miellyttävä hahmo, jonka säveltaiteeseen kehotan kaikkia kiireen vilkkaan tutustumaan.

Gautama Buddha oli monessa asiassa oikeilla jäljillä. Sellaisessakin ihanteellisessa seikassa kuin lapsiperheen kesäloman vietossa, keskitietä kulkeminen lienee paras vaihtoehto. Kukin määrittäköön tuon keskitiensä itse parhaansa mukaan. Täytyy kuitenkin varautua, että joskus tuon tien löytäminen vaatii useamman käynnin ojanpientareella, joskus jopa pohjalla. Meillä keskitie voisi tarkoittaa sitä, että lapset saavat arjesta ja normista poikkeavia kokemuksia. Ne eivät välttämättä vaadi aina massiivista rahan käyttöä. Lapset saavat myös tavan arkea, lähipuistoissa oleskelemisineen ja sisällä tylsistymisineen, kun aina ei vaan jaksa lähteä. Myös vanhemmat saavat tehdä haluamiaan juttuja, oli ne sitten hietsun kirpputorilla käymisiä tai keskustan divareissa ja levykaupoissa pyörimistä. Ihan olemista vaan, niin ettei kukaan ole koko ajan vaatimassa jotain. Oletko sinä löytänyt lomallasi harmonian, kesän voimaannuttavimmat hetket?