Huomenna tulee kuluneeksi vuosi, kun Isin Taisto –blogini ensimmäinen teksti pölähti
bittiavaruuteen. Tuona päivänä, 7.1.2016 poikien äiti
aloitti työt ja minä jäin vuorostani kotiin, tuolloin noin yhdeksän kuukautta
vanhan vauvamme kanssa. Nyt tuo vauva on taapero, joka kuluneella viikolla on käynyt
opettelemassa eloa päiväkodissa vanhempiensa vuoropäivin seuratessa turvallisen
matkan päästä uuden elämän ensimmäisiä askeleita. Tarjoten sylin turvaa
eroahdistuspeikon mahdollisesti nostaessa päätään. Ensi viikon maanantaina elämänmuutoksen
on määrä konkretisoitua, kun lapsi jää asiantuntevaan ja osaavaan hoitoon
vanhempien poistuessa päiväkodin tiloista useaksi tunniksi jonnekin, jota työksi
kutsuvat. Sylejä on lapselle tarjolla, mutta ei niitä tutumpia, joskin ajan myötä
turvalliseksi ja tärkeäksi takuulla muodostuvia. Kaikenlaista tunnetta säntäilee
hermoratoja pitkin. Nyt jo! Ei kai vielä? Pärjääkö, kyllä pärjää. Itkeekö, kyllä
itkee. Mikä muuttuu, kaikki muuttuu. Pärjäänkö minä?
Vuoden takaisessa, ensimmäiseksi kerraksi
nimetyssä tekstissä kirjoitin mm. seuraavaa:
”Isä jää kotiin nuorimman poikansa kanssa
ja kirjoittelee kotiin jäämisestä, lapsen hoidosta, vanhemmuudesta, arjen
tapahtumista ja tapahtumattomuudesta blogia kotonaolonsa ajan. Hoitovapaa alkaa
tänään 7.1.2016 ja jatkuu kesäkuun alkuun asti. Silloin alkaa äidin kesäloma.
Ja jos kuviot rullaavat mallikkaasti, kotona olo jatkuu syksyllä, aina vuoden
vaihteeseen 2016-2017 asti.”
Myös tällaista rustailin:
”Blogin tarkoitus on raportoida arjen
kulusta, pienistä suurista hetkistä. Se on päiväkirja, jota on tarkoitus päivittää
noin kerran viikossa. Miltä isyys tuntuu, miltä vanhemmuus? Kasvaako aikuinen
lapsen kanssa vai kuluuko? Käyttäisinkö sanaa reflektointi? Käytin ja eräänlaista
elon reflektointia kirjoittelu myös on. En piittaa kirjoitanko minä muodossa
vai käytänkö kolmatta persoonaa. Jätän itsekritiikin vaatekomeroon, sinne työlaukun
ja kalenterin hiljaiseen seuraan.”
Vuosi kului ja valui tyhjiin ja niin tuli
aika kaivaa työlaukku ja kalenteri komerosta. Tämän koti-isä vuoden aikana
blogin pitäminen muodostui tärkeäksi kanavaksi purkaa kotonaolon ja elon
esiinnostattamia tunteita ja aatoksia. Halu kirjoittaa, itsekritiikittä tai ei,
myös jatkossa on vaivannut mieltä. Ei lapsiarki mihinkään katoa, se vain
muuttaa muotoaan, kun alkaa aika, että molemmat vanhemmat ovat töissä päivisin.
Tämä on meidän perheellemme uutta. Mitä tämä muutos tuo mukanaan? Ja kyllä päivittäinen uutisvirtakin tarjoaa ihan riittävästi aiheita kirjoittamiselle. Mieli tekisikin päivittää ensimmäisen blogitekstini kohtaa ”…kirjoittelee blogia kotonaolonsa
ajan”, lisäyksellä, …ja jatkaa mahdollisesti kotivuoden päättyessä.
Mitä mieltä olette, te sattumalta tai säännöllisesti
blogiani lukevat? Jatkaako vai päättää tähän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti