sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Töihin paluusta, päiväkodin aloituksesta ja zen-hetkistä.

Viime kirjoituksessa kyselin lukijoiden mielipidettä blogin jatkamisen suhteen. Kiitos vielä jaa –äänen antaneiden kommenteista! Kiitos myös niille, jotka jättivät mielipiteensä häveliäisyyssyistä ilmituomatta. Toivoin luonnollisesti, että moni olisi blogin jatkamisen kannalla, sillä varsin mukavaa tämä on ollut. Huomasin koti-isä vuoden edetessä, että mielelläni tätä touhua jatkaisin, vaikka töihin palaankin. Aloitin blogini lähtökohtaisesti päiväkirjamaisena projektina. Nyt vuoden jälkeen kiitän itseäni tästä. Sen verran sumuisia ovat muistikuvat kuluneen vuoden tapahtumista. Esikoisen synnyttyä vuonna 2010 aloitin päiväkirjan kirjoittamisen. Jostain syystä aloitin sen tietokoneella, kenties se tuntui helpommalta ja vaivattomalta kuin kynään tarttuminen ja kirjaan kirjoittaminen. Kovin säännöllinen päiväkirjasta ei tullut, mutta useita sivuja kuitenkin sain kirjoitettua. Jossain vaiheessa esikoisen ensimmäisen vuoden virratessa kohti loppuaan tämä samainen kone, jolla tätäkin tekstiä näppäilen, kolahti lattialle, pöydän kulmaan mihin lie ja hajosi. Kovalevy vaurioitui ja vei mukanaan reilun joukon vauvavuoden kuvia ja niin, ne päiväkirjamaiset tekstit. Sattui. Sittemmin olen muistan ottaa varmuuskopioita useammin.

Saimme selville, että jostain löytyy taho, joka omaa maagisia kykyjä ja pystyy reipasta korvausta vastaan onkimaan (mahdollisesti) tuolta kovalevyltä tietoja vielä kuolevaisten katseltavaksi ja luettavaksi. Kovalevy on tallella ja odottaa, että tuo taho vielä jonain päivänä löytyisi. Sen verran pisti vihaksi oma typeryys, että tällaisen tapauksen kaikupohja kantoi toisen lapsen syntymään ja muistutti kovaäänisesti hetkien tallettamisen tärkeydestä. Siksi blogi Isin Taisto. 

Kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun vaimo tuli herättämään ja kertoi, että kello on liikahtanut puoli tuntia eteenpäin siitä, kun herätyskellon piti soida. Ensimmäinen työaamu vuoteen, elämän ensimmäinen päiväkotipäivä tuolle pienelle ihmiselle ja vain puoli tuntia rohkenimme nukkua pommiin. Tutustuimme kiireeseen. Kaikki ehtivät kuitenkin ajallaan töihin, esikouluun ja päiväkotiin. Koirakin pääsi tarpeilleen. Hyppäsin unien laaksosta junaan, joka on kulkenut nyt tähän pisteeseen, jättäen taakseen kaksi viikkoa uuden elämän päiviä. Tuo juna on kulkenut tunteiden vuoristorataa, mutta aistittavissa on tasaantuvaa kulkua. Tämä voi olla pettävä tunne. Töihin on ollut mukava palata, sillä nyt huomaan ikävöiväni lapsiani. Kotona ollessa tuota ikävää ehti muodostumaan paljon harvemmin. Lapsi oli siinä vieressä, viereisessä huoneessa tai kiinni lahkeessa niin taajaan, että perspektiivi katosi. Maisema aukeaa hiljalleen. Elämää on muuallakin, kun näissä huoneissa, näiden seinien sisällä. Ja ennen kuin menee liikaa neonkakkoseksi, niin huomaan myös jo kaipaavani tuota ”rauhallista” kotiarkea. En paljoa, mutta vaivaannuttavuuteen asti nostalgiaan taipuvaisena, mieleen pulppuaa jo ajatuksia iäksi kadonneesta, muistoihin kapseloidusta kotivuodesta, tuosta väsymyksen ja läheisyyden ajasta.

Talven nauttimisesta.
Ei se väsymys mihinkään ole kadonnut, mutta se ei ole päällimmäinen tunne. Kun palaan töistä kotiin odotan näkeväni pojat. Töihin kulkeminen ja sieltä poistuminen vaatii tunnin matkan suuntaansa. Siitä on muodostunut tärkeä. Se oli sitä jo ennen kotiin jäämistä. Vaikka kuljen tuon matkan autolla, nautin sen suomasta omasta rauhasta. Samalla minua häiritsee valtavasti se, että harjoitan yksityisautoilua. Se sotii arvojani vastaan ahdistavin asein. Tämän ristiriidan kanssa tasapainoilen. Kotimatkalla, tuossa zen-hetkessä, mietin nuorimmaisen päiväkotipäivää. Esikoululaisen päivästä ei tule juuri huolta kannettua, sen verran ilolla kaveri päiviään esikoulussa viettää. Vaan miten tuolla pienellä ihmislapsosella on mennyt? Minkälaiseen asentoon naama vääntyy, kun näkökenttään ilmestyy isin kasvot? Niinä päivinä kun olen lasta päiväkodista kuluneiden kahden viikon aikana hakenut, on itkuun nuo pienet kasvot vääntyneet. Viime perjantaina itku oli kuitenkin enää nimellistä, vähän piti vielä syyllisyyden nuolia isin herkkään hipiään ampua. Samaisena aamuna vaimo kertoi pojan jääneen päiväkotiin itkutta, tosin surumielisenä, mutta kyynelittä.

Päivä kerrallaan tässä koetetaan edetä ja pysyä samalla kyydissä mukana. Ajan ravin soisi käyvän ajoittain laukalle ja siirtyvän radan reunaan hetkeksi vetämään henkeä. Siltä ei kuitenkaan tunnu, kun tämäkin kaveri täytti pari viikkoa sitten 9 vuotta! 


Ja kuin iiksi pisteen päälle, postista tipahtaa tällaisia esitteitä.


Vaikka päiväkotitulokkaan ensimmäisiin viikkoihin on sisältynyt itkua ja surumielisyyttä, on kaveri kuitenkin pääsääntöisesti sopeutunut uuteen päivien vietto paikkaansa hyvin. Ruoka on maistunut ja myös päiväuni. Ensimmäisten päivien jälkeen tyyppi oli kotona illalla aivan poikki. Ja ymmärtäähän sen. Mitä mahtaa pienessä päässään pohtia ja puntaroida, kun vanhemmat tälla tavoin hänet tähän uuteen paikkaan näiden uusien kasvojen luokse hylkäävät? Uusi paikka on pian tuttu ja niin ovat kasvotkin. Pian nuo kasvot viestivät turvasta ja niiden isompien kasvojen sylit paikalta joissa on mukava istua ja todeta omin sanoin, "ei hätää".

Ei kommentteja: