Junamatkailusta lasten kanssa hiihtokeskuksien onnelliseen yltäkylläisyyteen

Lähdimme perinteisesti viettämään hiihtolomaviikkoa Kainuuseen, Vuokatin temmellyskentille. Junalla kolkuteltiin Kajaaniin ja poikien isoisä oli meitä siellä vastassa, tarjoten autokyydin asemalta lomaviikon kortteeripaikkaamme, Vuokatin Katinkullan laitamille. Reissun starttipäivää edelsi noro-peikon pelko, sillä sitä oli kuulemma nyt kovasti liikkeellä. Koulumaailmassa oppilas jos toinenkin oli mahatautiin kaatunut ja yhtä varmasti päiväkoti ynnä esikouluosastolla tuo vihuliainen peijakas on pientä kulkijaa kiusannut.

Tuota oikeanpuoleista reittiä tultiin
alas alun kolmetuhatta kertaa.

Lähtöpäivä saapui, mutta noro ei. Junaan oli lasten äiti varannut meille paikat leikkivaunusta, kuinkas muuten. Viime vuonna junailimme Kainuuseen perhehytissä, mutta nyt sai kelvata aitiopaikat leikkivaunuosaston bakteerien ja basillien kirjavoimasta puuhavaunusta. Yllättävän kivuttomasti sujuivat tuo reilut kuusituntiset ja lapset olivat lähes pokaalin arvoisia matkakumppaneita, varsinkin menomatkalla. Leikkivaunut ovat ristiriitaisia paikkoja. Toisaalta lapsille on tekemistä ja mahdollisesti myös kavereita joiden kanssa lähtee heti leikit rullaamaan. Toisaalta meteliä piisaa ja väkeä riittää, ainakin näin lomasesonkina. Leikkivaunussa yskitään, niistetään, valutetaan räkää ja nuollaan eri tasoja (meidän vajaa 2-vuotias). Siellä kiljutaan, huudetaan, itketään, mutta myös nauretaan. Siellä kolautellaan päätä eri tasoihin (meidän vajaa 2-vuotias), junan heiluessa ja isojen jyrätessä pienempiä tahattomasti. Toisaalta liputan ehdottomasti junalla matkustamista. Se on vaihtoehdoista kaikin puolin paras.

Junassa, leikkivaunun junassa.

Jos etelän talvet ovat olleet viime vuosina leutoja ja vähälumisia, koskaan päättymättömältä syksyltä tuntuvia, on Kainuussa se ilo ja onni, että lunta niillä leveyspiireillä toistaiseksi riittää. Lähes joka lomapäivä tuota jo valmiiksi valkoista maisemaa kirjavoi uudet lumihiutalemiljardit. Viikkoon mahtui hiihtoa, mäenlaskua, pulkalla ja suksin, suutuspäisten lintujen puistoa, kylpylän veden ja energian haaskausta kuin myös Lahden MM-hiihtojen katselua. Vanhemmalle lapselle, jos mahansisäinen vierailu lasketaan, kerta oli Vuokatissa jo seitsemäs, nuorimmalle äitinsä reppumatkailu mukaan luettuna kolmas. Vahva perinne siis kyseessä.

Kun näillä nälkämaan yltäkylläisyyden ja etuoikeutetun elämän kyllästämillä palveluilla itseään vajaan viikon verran vihkii, tulee helposti elitismiähky. Oma hyväosaisuus alkaa ahdistaa. Laskettelua monet pitävät elitistisenä lajina. Farmariautolla vaaran juureen, sähköllä ylös hulppeita talvimaisemia ihmettelemään ja heti älyluuri käteen niitä tallettamaan. Vuokatinvaaran laskuihmisten näköalan ulottumattomissa, vaaran toisella puolella sauhuaa entinen Talvivaara, nykyinen valtion (pääosin) omistama Terrafame. Suomeksi tämä latinankielinen nimi tarkoittaa nälkämaata. Ilmari Kiannon runosta poimittu nimi sopii tälle kansalaisten verorahoja kohtuuttomasti syöneelle yhtiölle mainiosti. Nälkä ei taitu, ei sitten millään. Vuokatin Katinkullan vieressä paksun jääkuoren alla lepää Nuasjärvi. Tähän Vuokatin matkailulle oleellisesti tärkeään järveen on kaivosyhtiö halunnut laskea jätevesiään ja saanut luvan! Useita lähijärviä kaivos on elämänkaarensa aikana saastuttanut ja ympäristö on useaan kertaan ja (tämä ei ole mututietoa) tutkitusti jätetty tylysti elinkeinoelämän sanelemien etujen alle. Niin, sitä Terrafamessa tuotettavaa nikkeliä tarvitaan monessa ihmisten päivittäin tarvitsemassa asiassa, kuten autojen akuissa. Ei kai silti ole mahdotonta tuottaa tätä elintasometallia ympäristöä kunnioittaen. Tätä Talvivaaran (onko Terrafamen aikana kuvio ratkaisevasti muuttunut voidaan kysyä) pöyristyttävää ympäristönpilaamista on siloiteltu työpaikkojen tuomisella Kainuuseen. Tarvitseeko näiden asioiden olla kuitenkaan toisensa poissulkevia? No me nyt "vähän" pilataan ympäristöä, mutta hei me tuodaan työtä! Toimittaja Sampsa Oinaalan sanoin: "Talvivaarasta onkin tullut luonnon pilaantumisen ja kulutukseen perustuvan elämäntavan kestämättömyyden symboli".

Vahva lukusuositus - miksi Talvivaarasta
pitää puhua?

Pienimmät perheenjäsenemme ovat näistä isänsä kivuliasta mietteistä täysin tietämättömiä. Osaanko kertoa lapsilleni riittävän hienovaraisesti heidän etuoikeutetusta asemastaan maailman lasten joukossa, niin etten lipsahda saarnaamaan? Hiihtokeskuksien onnellinen yltäkylläisyys, kestämättömään kulutukseen perustuva - loma-asuntojen saunojen kiukaiden lämmetessä, kun ulkona on 14 astetta pakkasta, kuivauskaappien huristessa, kylpylän veden lämmetessä, laskettelurinteiden hissien kiivetessä korkeuksiin, lentokoneiden nostaessa ja laskiessa turisteja lomaparatiiseihin jne. on saavutettu etu, väittävät jotkut. Vaan liekö tuo tullut ilmaiseksi? Harras toiveeni on kasvattaa lapsistani, nyt tulee hieno sana, ekososiaalisesti sivistyneitä maailmankansalaisia. Tiedän että lapseni nauttivat, molemmat omalla tavallaan, hiihtolomareissustamme ja ajasta isovanhempien kanssa, jota Vuokatissa saivat viettää. Voi olla omaa synkkämielisyyttäni kun tällaisia, sangen onnistuneella Kainuun reissulla, mietiskelin. Kumpi on tärkeämpää, lasten kasvoilla viipyilevä, sydänalasta nouseva ilo trooppisesti lämmitetyn kylpylän vesiliukumäessä, ulkona pakkasen paukkuessa vai valinnat, tylsätkin, jotka nousevat kestävältä pohjalta ja kiertävät jatkossa hiihtokeskusten riemut kaukaa?

Lasten riemu vs. isän maailmantuska.