Nuorimmainen
lapsistamme on opetellut nyt reilut pari kuukautta eloa toisessa kodissa, tämän
varsinaisen ohella, nimittäin päivä sellaisessa. Joka päivä ei tule pohdittua
tuota lapsen arkipäivien "sijoituspaikan" nimeä, sitä, että siinä käytetään
sanaa koti. Onko se sellainen paikka, että sen yhteydessä on luontevaa käyttää
tuota nimeä, nimeä joka viestii ihmiselon turvallisimmasta ja rauhoittavimmasta
tyyssijasta, paikasta, jossa eniten aikaa elämästämme vietämme? Olisiko tarha
parempi nimitys? Hoitopaikka? Säännöllisesti mediassa nousee esiin
keskustelua siitä minkä ikäisenä lapsen on sopiva mennä tuonne arkipäiviensä
kotiin? Viimeksi kuluvan kuukauden alussa tämä keskustelu ja paikoin
huuteluksi huipentunut sellainen, otti kierroksia, kun Jari Sinkkonen avasi suunsa (teroitti
kynänsä).
Onko tämä puheenaihe mörkö? |
Nyt
kun kävi niin, että veimme lapsemme päiväkotiin, kun tämä oli vuoden ja 8
kuukauden ikäinen (samoin teimme myös esikoisen kanssa) emme ilmeisesti sitten
kykene hyvään vanhemmuuteen, saati luomaan turvallista lapsuutta. Joku voisi
suuttua tuollaisesta. Ei kirjoittaja ihan pieniin aiheisiin nuoliaan tähtää,
tuskin vahingossa, nimittäin hyvään vanhemmuuteen ja turvalliseen lapsuuteen.
Valitettavasti on varmasti myös niin, että kaikki vanhemmat, eivät kykene,
syystä tai toisesta vastaamaan noihin vaatimuksiin. Se mitä on hyvä vanhemmuus
ja turvallinen lapsuus, on hyvä kysymys, johon voi vastata monella tapaa.
Jokainen vanhempi varmaan lähtökohtaisesti pyrkii hyvään. Pyrkii tarjoamaan
lapselleen sellaiset elämän rakennuspalikat joilla voi kohdata tulevaisuuden
kelmeät kauhut, tuon katalan maailman niin, että valmiudet ovat riittävät ehjänä
pysymiseen maailman kylmien tuulten puhaltaessa. Kuinka paljon lopulta tiedämme
toisten perheiden elämästä, toisten syistä, vaikuttimista,
kasvatusperiaatteista? Kovia olemme kuitenkin huutamaan omaa totuuttamme.
Astumaan tuomarin saappaisiin. Johtuuko se epävarmuudesta omia valintojamme
kohtaan?
Onko
oman totuuden huutaminen ja tuomarin rooliin asettuminen oikeasti se mitä me
haluamme? Vanhemmuuteen liittyy niin valtavasti syyllistäviä elementtejä jo
itsessään, että ulkopuolelta tulevat syytökset jättäisi mieluummin kuulematta.
No miksen sitten jätä? Miksi luen näitä keskusteluja? Lapsiperhearjessa myös
ollaan niin sanotusti herkillä, tuntosarvet kohollaan ottamassa vastaan
informaatiota vanhemmuuteen liittyen, niin negatiivista kuin positiivistakin.
Usein ensiksi mainittu nousee määräävään rooliin. Huonommuuden tunteet kuuluvat
vanhemmuuteen. Ne kulkevat usein käsi kädessä syyllisyyden kanssa. Kun
ulkopuolelta kerrotaan, että toimit väärin, annetaan ymmärtää, että hyvänä
vanhempana, jos sellainen olisit, toimisit toisin kuin nyt toimit, luodaan
samalla hedelmällistä maaperää väsymiseen, uupumiseen ja masentuneisuuteen. Nuo
kaikki edellä mainitut diagnoosit ovat nousevia käyriä tämän päivän
vanhemmuudessa. Ja sitten tulee vielä joku joka kertoo, että ei sitä ennenkään
masennuttu, ei väsytty, vaikka oli laajempi lapsikatras hoidettavana ja
patriarkaalinen, naisen tiiviisti kodin ja lastenhoidon maailmaan ”yksinoikeudella”
sysäävä maailma. Rakenna siinä dialogia sitten.
Jos
tässäkin asiassa oltaisiin armollisia. Niin itselle ja omille valinnoille, kuin
myös toisten. Ymmärtäväisiä muiden perheiden näkemyksille siitä mikä on parasta
juuri heidän omalle jälkikasvulleen, vaikka ne poikkeaisivat omistasi. En koe olevani huono vanhempi, vaikka
lapseni ovat menneet molemmat päiväkotiin alle kaksivuotiaina. Syyllisyyden
raippa on kyllä heilunut rinnassani astellessani pois itkemään jääneen lapseni
luota, lapsen jonka olen antanut vielä kovin vieraalta vaikuttavalle päiväkodin
hoitajalle. Mutta syyt, miksi se on heilunut ovat vanhemmuuteen, omaan
tunnemaailmaan kuuluvia ja niillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tuo
hoitaja ei ole minulle vielä tuttu, eikä lapsellenikaan sama asia kuin minä tai
lapsen äiti olisi. Kyse on luottamuksesta. Luovutan lapseni luottavaisin mielin
osaaviin ja kokeneisiin käsiin. Esikoisen päiväkotivuosina saama hoito oli hyvää,
paikoin jopa erinomaista. Siitä kiitos mahtaville tekijöille, niille, jotka
tekevät työtään sydämellä, lastemme parasta ajatellen. Ja kun kokemus esikoisen
kohdalla oli tällainen, ei mikään estä minua luottamasta siihen, että niin
tulee olemaan myös tämän kuopuksen kohdalla.
Sinkkonen
kirjoittaa kolumninsa lopuksi ilosta, joka nousee lapsen hoitamisesta ja kasvun
seuraamisesta ja toteaa, että kukaan ei kirjoita siitä. En epäile etteikö näin
olisi. Uskon silti, että päiväkodeissa tuota kasvua ja kehitystä seurataan
ilolla ja tasan varmasti myös lasten kodeissa. Olemme puolisoni kanssa
huomanneet ja nimenomaan ilolla ottaneet vastaan, tämän reilun kahden kuukauden
päiväkotiajan mukana tulleita kehitysaskeleita. Sanoja tippuu ja niistä kasvaa
päivittäin uusia lauseita aivan eri tahtiin, kuin viime vuoden lopussa. Kaveri
on oppinut leikkimään ihan toisella tavalla. Nyt tulee löröä ja pökälettä
pottaan. Käsiä käydään pesemässä ja nostetaan hienosti hihat ylös, ettei paita
kastu. Minusta nämä ovat merkkejä laadukkaasta varhaiskasvatuksesta. Ei haittaisi
jos valtiovalta, elinkeinoelämä ja meidän patriarkaalista yhteiskuntajärjestelmää
sinnikkäästi ylläpitävä hallitus huomaisivat myös tämän ja osoittaisivat
arvostavansa näitä valtavan tärkeän työn tekijöitä ihan konkreettisesti, roimalla palkankorotuksella.