Isän kirje 2-vuotiaalle.

Joko se meni? Minne se meni? Sehän oli eilen, eilen sinä täytit vuoden ja toissa päivänä, tai niin kuin isoveljesi sanoo, ylieilen sinä synnyit. Yksi vuosi on yksi päivä ja toinen vuosi kiirehtii maaliin, jos mahdollista, vielä nopeammin. Sinä olet tarjonnut minulle, rakas lapsi, paljon hetkiä, joiden en olisi tahtonut päättyvän. Rehellisyyden nimissä on kirjoitettava, että olet tarjonnut myös niitä toisenlaisia tuokioita. Tuokioita, kun on pitänyt purra hammasta, ehkä kieltäkin ja huokailla, että mennäänkö jo eteenpäin. Ajan myötä nuokin hetket tuntuvat arvokkailta, tärkeiltä, elämän tarpeellisilta askeleilta.

Miten sinä osaatkin jo noin paljon kaikkea? Ja miten määrätietoisesti kerrot, kun asiat ovat pielessä. Pielessä sinun maailmassasi. Isänä haluaisin pitää ongelmat aina sinun maailmasi mittakaavassa. Kun veli vie kaukosäätimen kädestäsi. Tai mailan. Kun katson sinua, saa se unohtamaan surulliset uutiskuvat, pahuuden maailman, maailman josta haluan sinua ja veljeäsi varjella. Teen kaikkeni, mutta tiedän viattomuuden kerran katoavan. Kuten ajan, nämä tunnit, päivät ja vuodet. Kun katson sinua, nautin siitä kuinka olet läsnä. Läsnä juuri siinä hetkessä, iloineen suruineen. Et märehdi menneitä, etkä vello tulevien taakkojen painon alaisuutta. Minä yritän ottaa oppia sinulta, oppia hetkessä elämistä, kosketuksen tärkeyttä. Oppia sinun kautta itsestäni. "Lapset tekee aikuisii", sanoo eräs sanataiteilija. Allekirjoitan sen täysin. Kasvatat isääsi, vaikka minun tehtäväni olisi sinua kasvattaa. Toivon mukaan niin teenkin ja sinulla on hyvä olla, turvallista, halauksien täyteistä. Ja että psyykkinen ihosi tulee vahvaksi, herkkyyttä silti kadottamatta.

Äidin ja Bitta-tädin rakentama junakakku!

Sen tiedän, että sinä opit veljeltäsi. Katselet häntä, teet perässä. Sinun idolisi on veljesi, jonka touhuille ajoittain äidyt kikattamaan. Sitä on riemullista seurata. Seuraavassa hetkessä kerrot huutamalla kohdanneesi vääryyttä. Et alistu isomman komentelulle ja kun fyysiset voimasi eivät riitä saatat väläyttää naskalihampaita. Isiäsikin joskus puret, mutta viimeisimpänä korjaavana eleenä on oppiluetteloosi ilmaantunut pussailu. Annat pusun poskelle, hymyilet.

Kummitäti teki leijonan synttärilahjaksi.

Sain mahdollisuuden viettää suurimman osan elämäsi toisesta vuodesta kanssasi kotona, hoitovapaalla. Olin onnekas, mutta vuoden vieriessä kohti loppuaan myös väsynyt. Veit monet kerrat isääsi mennen tullen ja vielä palatessa. Olin pässi ja sinä pitelit narua. Mutta mitä muuta voi odottaa yhden ja kahden vuoden välistä kehitysvaihetta taivaltavalta taaperolta. Sinulla on tempperamenttia ja kun jokin ei nappaa, se ei todellakaan nappaa. Vaativakin olet. Monet vaatimuksistasi on kuitenkin helppo toteuttaa. Viimeisin ja hellyyttävin on vaatimuksesi päästä syliin. Tulet viereen, nostat kädet ylös ja sanot "anna syttyä".

Kuten isäsi, tykkäät rutiineista. Iltarituaalisi ovat ilahduttavia. Kun on aika mennä iltapesulle olet usein heti ryntäämässä suihkuun, eli uihkuun. Monesti olet jo hyvissä ajoin riisumassa paitaa yltäsi hokien samalla "uihkuun, mennään uihkuun". Torstaisin saunapäivänä hihkut iloa ja sihiset kuten kiuas sihisee. Rakastat veden kanssa puljaamista ja löylyn heittämistä. Iltapesujen jälkeen olet valmis nukkumaan, eli ukkumaan. Käyt laittamassa lukuvalon päälle, haet yöpöydän laatikosta Onni-kirjan ja kömmit kainaloon lukemaan. Osoitat sormella kirjan kuvia ja nimeät niitä. Tärkeitä ovat pöllö, orava, joka saa suussasi muodon korava, lepakko, lyheisti vain pakko ja pupu. Kun kirja on luettu viet sen takaisin yöpöydälle ja käyt sammuttamassa valon. Sitten saatat tokaista kuin pimeää on ja haet paikkasi isäsi kainalosta. Eilen sanoit ensimmäisen kerran, että "mä tuun kainaloon". Heilut ja pyörit tovin, käyt ottamassa pari huikkaa vesimukista. Avaat reittiä unten vainioille. Kun ensimmäinen haukotus saapuu, tiedän, että olet saavuttamassa rajaa. Kaksi haukotusta vielä niin valvemaailma jää ja siirryt levon ja unien maahan. Siirrän sinut varovasti kainalostani omaan sänkyysi, peittelen ja varmistan, että hengität. Myöhemmin käyn peittelemässä ja varmistamassa myös, että veljesi nukkuu. Kun kuulen molempien hengityksen on se minun unilääkkeeni, tämä varmistaminen elämän tärkeimmistä rutiineista.

Veljet, ystävät.

Lasten kanssa äänestämässä

Ketä äänestää, kun kotona on lapsia? Muuttaako tämä olosuhde paljonkin valintaani? Ketä äänestäisin, jos lapsia ei olisi? Kiinnostaisiko valtion leikkaukset aloille, jotka koskettavat suoraan tai välillisesti lapsia ja nuoria, jos ne eivät olisi näkymättömällä, mutta ikuisella nuoralla sinuun kiinnittyneitä, osa sinua, se oleellisin? Varmasti lapsellisena ihmisenä, äänestyskäyttäytymiseni syyt ja vaikutuskentät ovat toisenlaisia. Se keitä äänestin ennen lasten syntymää, tarjoaa kuitenkin muistutuksen siitä, että eivät arvoni ole heiluneet liiemmin, pikemminkin vain vahvistuneet. Näitä kirjoituksiani lukeneet ja minut tuntevat, tietänevät suurin piirtein mitkä asiat ovat itselleni tärkeitä, mistä aineksista maailman- ja elämänkatsomukseni rakentuu. 

Lasteni tulevaisuutta tulee pohdittua melko tavalla. Usein tuntuu, etten tee tarpeeksi sen eteen. Sen eteen, että arvoni vaikuttaisivat näkyvämmin arjessa, elossani. Ja näin ollen myös lasteni elossa. Mikä ilmastonmuutos!? Eihän se näy, eihän? Saati tunnu? Mitä minun, pienen maanmatosen tekemiset vaikuttavat mihinkään? Toisaalta olen ajoittain huomaavinani, että työssäni nostan esille ja välillä melko tiheään, oman maailmankatsomukseni keskeisimpiä piirteitä. En ole neutraali, puolueeton. Ajan omaa agendaani, omaa, parhaaksi katsomaani. Syyllistynkö siihen pahimpaan, saarnaamiseen? Tätä pitäisi kysyä niiltä 7-9.-luokkalaisilta nuorilta, joita ilokseni saan opettaa. Vai onko oma agenda väärä, jos haluaa työnsä kautta puolustaa ihmisoikeuksia, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteutumista maailmassa, Suomessa, koti- ja työpaikkakunnalla? Luokkahuoneessa? Tekeekö se minusta suvaitsemattoman, jos peräänkuulutan empatiaa? Idealistin? Maailmasta vieraantuneen? Todellisuudesta? Nostanko nyt omaa häntääni? Eiköhän jokainen halua ajatella tekevänsä hyviä ja perusteltuja valintoja. Eikä ihmisarvoa ja ihmisten yhdenvertaisuutta puolustava näkökulma ole ääriajattelua.

Tämä aika tuntuu ahdistavalta, keskustelukulttuuri toisia osapuolia vertauskuvallisesti kappaleiksi repivältä, dialogin rakentaminen eri tavalla ajattelevien osapuolien välille mahdottomalta. Näitä tekstejäni saattaa päätyä lukemaan joku, joka on ajatuksissaan aivan toista mieltä ja kategorisoi sanomiseni pääkaupunkiseudun tietynvärisessä kuplassa asuvan idealistin, sentimentaalisen pellen, jargoniksi. Ei se mitään, saa kategorisoida. Totean vaan, että olen värisokea. Kaikki värit ovat yksi ja sama.

Kun tarkkaan katsoo, näkyy kuvassa naama jolle
ääneni annan.

Meneekö kryptiseksi? Mutta mikä onkaan se lapsen paras? Sitä vanhempana tietenkin mietin. Ja kun mietin, ajaudun vertailemaan. Suomalaisten lasten osa, omien lasten osa vs. maailman lasten osa. Tähän voisi kirjoittaa kovin monta esimerkkimaata. Kun annan äänen, annanko sen vain omalle maalleni, kansalle? Vai voinko ajatella äänestäväni niin, että äänen vaikutus voi kantaa myös rajojen yli? Pysähtyykö ääneni rajalle, samalla tavoin kuin saastepilvi. Kyseessä on kunnallisvaalit ja minä pohdin globaaleja ongelmia. Kyllä arvot kantavat kuitenkin myös oman maan rajojen ulkopuolelle, vai oliko se niin, että ihmisoikeudet koskevat vain omaa kansaa? Ennen kaikkea kyse on siitä minkälaista viestiä välitän lapsilleni. Ei ole merkitystä ymmärtävätkö he vielä valintojani. Tuo seitsemän vuotta pian täyttävä ymmärtää jo yllättävän paljon ja hänen elämässään, kuten pikkuveljensä, konkretisoituvat heidän vanhempiensa valinnat. Se mitä syödään, miten liikutaan, missä asutaan, miten ihmisistä puhutaan, miten maailmaa katsotaan? Lapsemme elävät valintojemme kautta. Ja saavat niitä tietenkin kritisoida, kun ikä ja ymmärrys sen mahdollistavat. Ottavat mukaansa tulevaisuutensa arvomaailman rakennusaineksiksi tai jättävät ottamatta.

Mutta se äänestäminen, äänen käyttäminen. Valinta ei ole aina helppo, kuten Juha Hurme oheisessa kirjoituksessaan tuo esiin. En ole sitä vielä tehnyt, mutta sunnuntaina menemme lasten kanssa äänestyspaikalle, muutaman kymmenen metrin päähän kodistamme sijaitsevaan kouluun ja annemme äänen. Isä äänestää ja toivottavasti myös tarjoaa esimerkin tuolle vanhemmalle, että tämä äänestämisjuttu, se on tärkeää. Tietenkin sitä toivoo myös, että mahdollisimman moni antaisi äänensä. Äänen tasa-arvoisen, oikeudenmukaisen, suvaitsevan ja ihmisoikeuksia kunnioittavan, kestävää tulevaisuutta lapsillemme rakentavan maailman puolesta.

Pottamietteitä

Hurrataanko sinulle, kun onnistut tekemään tarpeesi pönttöön? Saatko ylitsevuotavaa suitsutusta, kun tiristät muutamia tippoja nestettä putkistostasi pöntön pohjalle? Taputatko suorituksellesi? Hymyiletkö hurmaavaa hymyäsi ja säteiletkö maagista valoa, kun olet onnistunut edellä mainituissa puuhissa? Jos et, niin pitäisikö. Tulla lapseksi jälleen.

Tässä kuluneen kahden vuoden aikana on ollut hetkiä, kun on tuntunut, että elämä on yhtä pyllynpesemistä ja vaipanvaihtoa. Niitä hetkiä ei ole ollut ihan vähän ja yhä niitä on, mutta orastavaa helpotusta on näköpiiriin ilmaantunut. Ennen päiväkodin aloitusta pottaaminen oli lapsen mielestä vastenmielistä puuhaa. Kaveri saattoi kyllä riulle istahtaa, mutta nousi jo sekunnin päästä muihin toimiin. Toimiahan tuon ikäisellä riittää. Ei ole kahleita, tai jos on, niistä ei välitetä. Ja aina voi itkeä ja huutaa. Satunnaisia olivat poton pohjalle ilmaantuneet tuotteet, mutta kyllä niille harvoille osoitettiin sitten kaikki saatavilla oleva tuki ja riemu. Päiväkodin myötä, kuten viime kirjoituksessa mainitsin, isoja kehitysaskelia ollaan otettu. Tai siis lapsi on. Itse tunnun taantuvan. Ehkä se synnyttää tasapainoa meidän perhekuntaan. 

Lapsen toimipiste. Aiempaa käyttäjää (isoveljeä) lahjottiin tarroilla. Vappu
pohtii, josko joku pesisi tassut. 

Päiväkodin tuomista kehitysaskelista potalle oppimisen, pottaamisesta iloisen ja hyväntuulisuutta ympärilleen säteilevän toimen, lasken tällä hetkellä eniten kiitollisuutta tarjoavaksi seikaksi. Luontaisia kehitysaskeleita nämä lienevät, mutta päiväkodin tarjoamaa boostia ei parane väheksyä. Kun saman ikäiset lapsoset istuvat pottaympyrässä, kuin muinaiset suomalaiset nuotiopiirissä, ilmassa on taikaa. Tuo taika on kehityksen taikaa, mallioppimisen ja ryhmäpaineen kaunis liitto. Ja kun palkintona tarjoillaan hymyä ja naurua, kättentaputusta ja vilpitöntä hyväksyntää, ollaan asian ytimessä. Potalla olo ei ole enää vaade, vanhempien kireyttä ilmanalaan tihuttava ”istuisit nyt kulta siinä potalla” - pyyntö, vaan mahdollisuus, pakahduttavan hyvältä tuntuva olo (ainakin siltä näyttävä) pienessä ihmisessä, ”katsokaa, minä osaan” – niin onhan tuota nyt mahtava seurata.

Ja kyllä me ollaan taputettu, iloittu ja riemuittu. Pyydetty veli ja naapuri ynnä kadun mies katsomaan. Laulettu ja tanssittu. On kuin kyseessä olisi riitti, siirtymävaihe pöksyynpaskomisesta pöntölläoperoimiseen. No lähestyyhän tuo kovaa vauhtia kahden vuoden rajapyykkiä! En tiedä milloin on oikea aika aloittaa potalle opettelu? Saako patistaa? Lahjoa? Kun se nyt vaan on niin helppo ratkaisu laittaa se vaippa. Jokainen vaippa, joka laittamatta jää, on voitto. Tästä ja lastenhoidon ekologisesta jalanjäljestä kirjoittelin viime syksynä. Onhan tämä hyvin pitkälti myös viitseliäisyys kysymys. Ei se lapsi sinne potalle automaattisesti aloita paskomaan. Sinun täytyy istua vieressä ja tehdä lykkäämisharjoitteita, ähistä ja puhista, näytellä suoritusta, pantomiimata tämä pyhä toimitus. 

Tätä kasvunvaihetta seuratessani mieleeni on noussut kuva Intian matkalta 10 vuoden takaa. Muistan etuoiketettuna valkoisena lännenmiehenä katselleeni Intian, niin jättikaupunkien kuin pienimpienkin kylien elämää totaalisen kulttuurishokin vavisuttamana. Eräs muistikuva on noussut viime aikoina taas vahvasti esiin. Tien laidalla, ojan reunalla pieni, kenties 2-vuotias alaston heiveröinen lapsi istui kyykyssä. Katselin tätä lasta ja huomasin, että hän on tarpeillaan. Ei pisulla, vaan sillä toisella. Keskellä ihmisvilinää, huumaavia ja pyörryttäviä tuoksuja, keskellä kaikkea mahdollista kuviteltavissa olevaa epäoikeudenmukaisuutta, tämä kuva jäi yhtenä voimakkaimmista mieleeni. Ja sen vaikutus on lasten myötä vaan kasvanut. Tuohon näkyyn tiivistyi silloin se epäoikeudenmukaisuus mikä maailmassa vallitsee. Tiivistyi, vaikka mitä minä tiesin tuon lapsen elämästä, hänen päivien kulustaan, menneisyydestä saati tulevaisuudesta. Niiden aavistusten varassa mitä minulla oli, johtopäätökseni tein. Mahdollisesti kastiton katulapsi, yksi Intian miljoonista. Arviolta 40% maailman katulapsista elää Intiassa. Nyt tuo näky muistuttaa minulle siitä, että oma lapseni saa istua potolla. Hänen ei tarvitse likaisena ja alastomana tehdä tarpeitaan maantien laitaan. 

Istuin juuri tuossa yksi päivä pojan vieressä vessassa. Kun kaveri meni omalle toimipisteelleen, istuin minä vessanpöntölle. Kansi oli tosin kiinni ja housut jalassa. Lapsi punnersi, lykkäsi ja huomasin itse automaattisesti matkivani. Toimii se siis toiseenkin suuntaan. Lapsi katsoi suoraan isäänsä silmiin, kun tulosta ei potan pohjalle hyvästä yrityksestä huolimatta tullut, hieman kaihoa katseessaan. Kysyin, eikö tullut kakkaa ja lapsi vastasi, ”ei kakkaa”. Ei kakkaa tällä kertaa. Perusasioiden äärellä on hyvä ja onnellista olla.