sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Oodi varhaiskasvatukselle!

Vuoden 2012 tammikuussa alkoi esikoisemme varhaiskasvatustaival. Kun tuolloin veimme lapsen, melkoista mielenliikutusta tuntien, ensimmäistä kertaa päiväkotiin, oli kaikki niin uutta ja ihmeellistä, outoa ja hämmentävää. Kuukautta myöhemmin siitä, aloitin itse ensimmäistä kertaa opettajan työt maisterina. Siitä on kulunut nyt yli viisi vuotta ja lapsen viimeinen viikko esikoulussa ennen kesälomaa ja tietyn aikakauden loppua, on pian alkamassa. Ensi syksynä tämä lapsi aloittaa peruskoulun. Viiteen vuoteen on mahtunut paljon. Hämmentävän paljon. Päiväkotiryhmät ovat vaihtuneet, lapset ryhmissä tulleet ja menneet. Monien hoitajien sylit ovat luoneet turvaa ja niistä on siirrytty taas seuraaviin, turvallisiin syleihin. Väistämättä saapui kuitenkin myös aika, kun nuo sylit eivät olleetkaan enää niin tarpeellisia. Lapsi kasvoi. Leikit ja panokset kovenivat. Ensin pienten puoli päiväkodissa vaihtui isompien puoleen ja lopulta päiväkodin viskarilaisesta kasvoi esikoululainen.

Tätä on luettu paljon. Muutama vuosi sitten aloitettiin
ja nyt toista kierrosta!
Kun jostain yllättäen saapuu hetki, (niitä ei aina itse huomaa, tai ne väistää pelottavina) kun pystyy pysähtymään ja katsomaan elämäänsä, omaa ja perheensä, häviävän pienen tuokion itsensä ulkopuolelta, huomaa vain sen tosiasian, että aika on rynnännyt jo kauan sitten ohitsesi ja huutelee suoran päästä ilkikurisesti, että joudupas sieltä, minä en sinua odota. Kehitysvaiheet seuraavat toisiaan, huolet vaihtuvat ja heiluttavat vanhemman mielialaa (nollasta sataan), mutta eivät häviä. Sitten yhtäkkiä lapsi on viereisen alakoulun pihalla odottamassa muiden samanikäisten kanssa tutustumispäivän alkua. Vanhempaa jännittää enemmän kuin lasta. Lapsihan tuotiin juuri laitokselta kotiin. Tämä on epäreilua. Ei kukaan minulle kertonut vauhdin olevan tällaista. 
Entä jos isi ei halua?
Monen ohjaajan turvallisessa huomassa on esikoisemme saanut varhaiskasvaa ja vaikka liiallista hoitajien vaihtuvuutta voi myös kritisoida, ei meidän tapauksessa siihen suuremmin aihetta ole. Ja jos onkin, niin tuon kritiikin kärki taittuu hetimiten, kun mainitsen erään lastentarhan opettajan. Tämä mahtava tyyppä, kuten lapsi sanoisi, oli pojan ensimmäisessä päiväkotiryhmässä lastentarhanopettajana. Silloin kun lapsemme oli puolitoistavuotias. Pari seuraavaa vuotta kului muissa ryhmissä, mutta nelivuotiaana lapsemme ryhmää, (olikohan se jänikset vai kotkat, vaiko mittarimadot) tuli taas vetämään sama tuttu ja turvallinen kasvo. Kaksi viimeistä vuotta meni tämän opettajan iloisessa ja laadukkaassa opissa. Ja kun tuli aika siirtyä varhaiskasvatuksen viimeiseen vaiheeseen, esiopetukseen, oli yllätys iloinen, sillä opettaja joka aikoinaan aloitti pojan varhaiskasvatustaipaleen, tulisi myös olemaan eskarivuoden lapsemme opettajana! 

Kiitos tyyppä nimeltä Tintti näistä vuosista! Olemme olleet onnekkaita, kun olet ollut poikamme kasvussa mukana! Sinun kauttasi konkretisoituu meidän perheellemme varhaiskasvatuksen laadukkuus suomessa. Sinun kauttasi haluamme myös kiittää niitä kaikkia, jotka ovat olleet mukana esikoisemme kasvussa. Sitä tukien, siinä auttaen ja eteenpäin ohjaten. Kiitos! Vitsi, kuinka valtavan tärkeää työtä teette. 

Kun toinen lopettelee varhaiskasvatusvuosiaan, toinen vasta aloittelee. Kuopuksen ensimmäiset kuukaudet päiväkodissa ovat takana ja rutiini lienee muodostunut. Saimme nauttia viime viikolla lapsen päiväkotiryhmän, tassujen kevätjuhlasta. Ohjaajat, avustajan ideasta olivat kuvanneet (luvalla) lapsien arkea päiväkodissa. Niitä perustoimintoja, leikkejä, tanssia, laulua, ruokailuhetkiä ja kylpemistä päiväkodin porealtaassa. Viiden tunnin kuvatusta materiaalista oli eräs pari kuukautta lapsemme ryhmässä harjoittelussa ollut ohjaaja (joka minut tunnistaessaan kertoi olleensa oppilaani 5-vuotta sitten 9.luokkalaisena !?!) editoinut noin 20 minuutin videon noista yhden ja kolmen vuoden välillä taaperoivista lapsosista. Tarvitseeko mainita, että koskettavaahan tuo oli.

Lisää kuvateksti
Isoveli oli mukana. Samassa tilassa oltiin muutama vuosi takaperin katsomassa tuon, nyt isovelin mandaatilla pikkuveljensä touhuja seuravaa lasta, hänen omissa kevätkemuissaan. Toiset selviytyy näistä vaiheista liikaa kelailematta. Minulle tämä tuntuu olevan kovin haikeaa ja vaikeaa. Innolla odotan toki lapsen tulevaa ensimmäistä kouluvuotta. Samalla en haluaisi päästää irti, irti vääjäämättömästä. En haluisi myöntää lapsen kasvavan, siirtyvän seuraaviin ja taas seuraaviin kasvun vaiheisiin. En alistua ajan painon alaisuuteen.


Päiväkoti ja eskaripäivän jälkeen lähes kesäisessä
kevätsäässä.




perjantai 12. toukokuuta 2017

Nuorisoa opettamassa (Osa1)

”Mitä sä teet isi kun sä meet töihin?”, - kysyy 6-vuotias lapsi. Ai tarkoitatko sä, että mitä isi tekee työksi? ”Joo.” Isi on opettaja, isi opettaa sellaisia yläkoululaisia. ”Ai sen ikäisiä kuin A (pojan serkku, 12 vuotta) on?” No vähän siitä vanhempia, sellaisia 13-16 -vuotiaita. ”No mitä sä niille sitten opetat?” No isi opettaa monenlaisia asioita. Yläkoulussa opetetaan monia eri aineita ja isin opetettavat aineet ovat sellaisia kuin uskonto ja historia. "Ai jaa, joo."

En tiedä kuinka hyvin kärryillä tuo esikoulua maaliin saattava lapsonen on siitä, mitä hänen isänsä työkseen tekee. Joskus töistä kaveri kyselee, mutta ei kuitenkaan mitenkään jatkuvasti. Uskaltaako tässä olettaa, että en kanna liiaksi töitä kotiin? Kuinka paljon työni mahtaakaan näkyä kotiarjessa? Monet asiat joista olen kiinnostunut, (kirjallisuus, politiikka, yleinen maailman ja sen eri ilmiöiden ihmettely, pyhän ja profaanin rajapinnoilla käyskentely, tuon rajan kutittelu), ovat kytköksissä työhöni. Näin ollen, jos ajatukseni harhailevat jossain lehtiuutisessa tai tv-dokumentissa, jota voisin oppitunneilla hyödyntää, teenkö silloin töitä? Onko selkeä rajanveto edes mahdollista? Rohkeasti saan tietenkin väittää, että yritän pitää työt työmaalla, wilmaa en availe arki-iltaisin, saati viikonloppuina. Paitsi joskus.

Kannatko sinä töitä kotiin, vai kannatko kodin töihin? Pyrin itse siihen, että vain jälkimmäinen saattaa tapahtua, mutta sitäkin maltillisesti. Kukin tekee miten parhaakseen näkee. Omalla kohdalla olen yleisen jaksamisen ja mielenterveyteni kannalta katsonut tuoksi parhaaksi erottaa työn ja vapaa-ajan niin hyvin kuin se on mahdollista. Kotia on kieltämättä tullut kannettua töihin. Silloin kun on ollut huono yö, lapsi on herättänyt alun toistakymmentä kertaa ja kaikki on mennyt pääpiirteissään ja vielä enemmän päin sviidua, (kuten viime viikolla kurkunpäätulehdusta ja infernaalista räkätautia sairastavan lapsen kanssa ajoittain saattoi mennä) tämä ei voinut olla näkymättä luokan edessä. Joten en kiistä, etteikö näin ollen luokan edessä astelevalla, parta ja hiuskuontalo epäsiististi rehoittavalla miehenkuvatuksella olisi ollut viime viikolla pahasti kartta ja kompassi hukassa. Mutta entä sitten. Saa olla, kunhan ei ole jatkuvasti. Minulla on vapaus toteuttaa työtäni miten parhaaksi näen ja nautin luottamusta. Se on suunnaton etuoikeus. Mutta tarkkailemaankin saa tulla. Oppitunnit ovat yleisölle vapaita, joten tervetuloa. Mutta vain jos tulet hyvine aikeine. 

Olen miettinyt, että joskus vielä nauhoitan oppituntejani. Siksi, että haluan kuulla jälkeenpäin mitä kaikkea minä siellä selostan. Vaikka joku voisi luulla, minulla ei ole sanatarkasti etenevää suunnitelmaa jokaiselle tunnille, jota orjallisesti noudattaisin. Joskus, tai no, melko usein, havahdun, ikään kuin itseäni ulkopuolelta tarkkaillen kummastelemaan, että miten ihmeessä olen päätynyt kertomaan tällaista näille nuorille. Kulloisessakin aiheessa pyritään  toki pysymään, mutta harhateitä ei liikaa kauhistella. Se on osittain tämän työn valloittava ilo. Toki minulla on suunnitelma, joskus viimeiseen asti hiottu, mutta siitä huolimatta jokainen tunti on erilainen. Tunnit elävät, muuttavat muotoaan, lähtevät tästä ja päättyvät tuonne, heittävät kuperkeikkaa ja lennosta vaihtavat kärrynpyörään. 

Koskaan ei tiedä mitä oppilaat kysyvät, osaa ehkä aavistaa, mutta täysin varautua ei. Sieltä voi tulla mitä vaan ja sieltähän tulee. Usein sitä toki odottaakin. Odottaa, että oppilaat haastaisivat, kritisoisivat, kertoisivat rohkeasti omia mielipiteitään. Tähän kannustan nuoria, olkaa kriittisiä, kyseenalaistakaa. Parhaita hetkiä ovat ne, kun tuntisuunnitelmassa ei olla pysytty, ei sitten alkuunkaan siksi, että oppilaat ovat aktiivisesti kyselleet, pohtineet, oivaltaneet ja tunti on lähtenyt odottamattomaan, mutta tervetulleeseen suuntaan. Kovin usein kysymys on kuitenkin se tuttu, "voiksmä mennä vessaan?" Samansuuntaista tunnelmaa tarjoaa kysymys, joka nousee juuri jotain huikeaa (omasta mielestä) selostaessani ja luullessani, että hienoa, että aihe herättää kiinnostusta ja kysymyksiä ja sitten kuuluu kysymys: "monelta tää tunti loppuu?" Nauraa saa, sitäkin, vaikka kyllä sitä toistakin tulee mietittyä. Yksi parhaimmista nauruista puhkesi tuossa muutama vuosi takaperin, kun viimeisen tunnin jälkeen astelin luokasta kohti opettajan huonetta ja huomasin ilmoitustaululla mainoksen jostain konsertista. Menin lähemmäksi ja havaitsin nuorisolaisten tehneen siistiä jälkeä. Julisteessa mainostettiin pianokonserttia. Joku veikeä huumorisielu oli nähnyt vaivaa ja tarkasti taitellut posterin niin, että koulun ilmoitustaululla mainostettiin parin päivän päästä koulun juhlasalissa pidettävää panokonserttia.

Koepapereihin piirrellään nostalgisia juttuja.
Juuri nyt valvon 9.-luokan koetta. Kevät lukukaudella olemme käsitelleet ysien kanssa ympäristöetiikkaa, lähi-idän & kaukoidän uskontojen eettisiä periaatteita sekä ihmisoikeuksia. Kokeessa kysyn tasapuolisesti näistä kaikista. Katselen oppilaita. Löytyy monenlaisia ilmeitä. Väsyneitä, haukotuksia kuuluu sieltä täältä, ärsyyntyneitä, toivottomia, päättäväisiä, turhautuneita. Harva hymyilee, mutta kukapa sitä, kokeessa. Kokeen lopussa on kohta, jossa oppilas saa arvioida omaa oppimistaan. Niitä on veikeä lukea. 8 tai 9 nousee monessa arvosanaksi, jota tavoitellaan. Sitten tulee niitä, että antaisin itselleni arvosanaksi kevätlukukauden osalta 5:n, että vitosen jos sais.

Moni näistä nuorista tietää paljon, on tehnyt paljon töitä saavuttaakseen hyviä arvosanoja. Se on kunnioitettavaa ja eritoten siksi, että ollaan valmiita tekemään töitä, vaikka juuri tämä nimenomainen aine ei lähtökohtaisesti nappaisikaan. Ja eritoten siksi, että sitä taitaa tuollainen 16-vuotias täyttää elämänsä aika monella mielenkiintoisemmalla ja tärkeämmällä asialla kuin tämä minun "precious" oppiaineeni. Ja vaikka näin sanonkin, pidän omia opetettavia aineita äärimmäisen tärkeinä ja nimenomaan juuri tässä ajassa. Kun muutama vuosi sitten aloitin opettajana yläkoulussa, ajauduin usein muistelemaan omaa yläkouluaikaani. Kavereita lukuunottamatta paljoa en muistanut. Opettajia toki, niitä mieluisia ja vähemmän mieluisia. Joitain luokkatiloja, välituntitunnelmia ja satunnaisia oppitunteja. Lopulta kovin vähän. Päällimmäisenä muistoissa, niissä jotka tavoitan, välittyy se, että minkälainen tunnelma, fiilis, oppitunnilla tietyissä oppiaineissa oli. Se, että oliko lystiä, oliko mieluisaa. Tätä yrittää itsekin tavoitella, nyt kun istuu siellä luokan toisessa päässä. Se, että joko herättää kiinnostuksen oppiaineeseen ja/tai ei tapa sitä mahdollista, jo olemassa olevaa kiinnostusta. Ei tämä nyt niin vakavaa ole. Elämää on muuallakin.

Kyllä sitä stressatakin saa, aiheesta ja aiheetta. Eivätkä ne kaikki asiat mitä omien aineiden parista nousee, ole tasavertaisesti yhtä kiinnostavia tai helppoja itsellekään. Holokaustista puhuminen ei ole niitä miellyttävimpiä aiheita. Tai Intian dalititeista. Tai se, että Suomi on käyttänyt huhtikuuhun mennessä osansa tämän vuoden luonnonvaroista. Tai vaikka sen kertominen, että maailmassa käytetään vuosittain (vuosi 2016) 1686 miljardia dollaria asemenoihinToisaalta tämänkin voi kääntää positiiviseksi. Että jos tahtoa löytyy, niin löytyy kyllä myös rahaa globaaleihin ongelmiin, kuten nälänhädän ja lapsikuolleisuuden ehkäisyyn, ilmastonmuutoksen torjuntaan jne.

Joku vielä muistaa, enkä nyt tarkoita koeasioita.
Ja opettaja iloitsee.
Kevät on usein kiireistä aikaa opettajille. Kotona saattaa kiristää. Läheiset saada viattomina ja syyttöminä osansa. Kokeita pitäisi korjailla, arviointeja miettiä. On tuhatkunta asiaa to do-listalla. Sitten on näitä mahtavia hetkiä oppitunneilla, jotka potkivat eteenpän, kun oppilas viikonlopun jälkeen tulee ujona opettajan luo ja sanoo, "...että kun sä joskus seiskalla sanoit, että lähettäkää kortti, jos reissaatte ulkomailla, niin me käytiin Pietarissa lomamatkalla ja mä toin sulle tän..." ja antaa mulle Iisakin kirkkoa kuvaavan postikortin! Tai se, että vappua edeltävällä viikolla kyselen, että mitäs vappuna ja joku kertoo, että on tehnyt kotona simaa ja minä siihen "läpällä", että voisitko tuoda myös opettajalle simaa, kun en ole ehtinyt itse tehdä, niin seuraavalla tunnilla vapun jälkeen oppilas tulee tunnin alussa luo ja kaivaa repustaan pullon ja sanoo, että "tässä sulle simaa!"

Voimia te työn raskaan raatajat ja kanssakulkijat. Pian se koittaa - kesä!

9.luokkalaisten runsaana vyöryvää kurssipalautetta.


maanantai 1. toukokuuta 2017

Vapusta & Vapusta

Että sellainen Vappu-viikko! Viime viikon maanantaina vaimoni vei koiramme Vapun läheiselle eläinlääkäriasemalle. Koira oli oksennellut muutaman päivän, viihtynyt pitkälti omissa oloissaan ja pissaillutkin sisälle. Sunnuntaina ei maistunut enää koiran herkut, vatsa tuntui kovalta, ulos ei haluttanut lähteä, eikä sohvalle uskallettu hypätä. Jokin oli selvästi pielessä. Olin töissä, kun puoliso ilmoitti Vapulla olevan kohtutulehdus, joka vaatisi pikaista leikkausta. Pyysi olemaan hermostumatta, kun kirjoitti, että operaatio voi olla hengenvaarallinen. Läheisin eläinlääkäriasema missä operaatio ehdittäisiin saman tien toteuttaa, olisi Puotilassa. Riski, että meidän Vappu ei olisi kanssamme juhlimassa tulevaa vappua, oli konkreettinen. Kiitos työnantajani, sain lähteä töistä viemään koiraa leikkaukseen. Halusin ehdottomasti olla mukana saattamassa Vappua tähän operaatioon, vaikka en tietenkään halunnut uskoa, sen olevan viimeinen kerta, kun saisin meidän Vappu Simonen nähdä. Matkalla pohdin niitä yhdeksää vuotta, kun tämä henkilökohtainen terapeuttini on elämässäni kulkenut. Sitä yli neljäsosaa elämästäni ja isoa osaa aikuisuutta. Syyllisyyden tunnot kolisivat päässä. Kuinka itsestäänselvyytenä tätä kotonamme asustavaa luontokappaletta onkaan pitänyt. Ja kuinka vähälle huomiolle koira on jäänyt, varsinkin toisen lapsen syntymän jälkeen. Osin täysin luonnollisista syistä. Vitutti ja itketti.

Puoli yhdeksi Vappu sai ajan kohdunpoisto-operaatioon. Rapsuttelimme Vappua, kun hän rauhoituspiikin saatuaan lähti siirtymään kohti tajuttomuuden tilaa. Emme puolisoni kanssa uskaltaneet, emmekä halunneet pohtia ääneen sitä karuinta vaihtoehtoa. Hoitaja tuli noutamaan koiran leikkaussaliin ja kertoi, että kuuden maissa voisimme sitten tulla hakemaan Vappua. Toivon herättäminen oli hoitajan onnistunut tehtävä, hänen näin sanoessaan. Kotona en malttanut odottaa reilua puolta neljää pidempään, kun jo soitin eläinlääkäriasemalle, kyselläkseni tilannetta. Operaatio oli tuolloin vielä kesken ja hoitaja sanoi eläinlääkärin soittavan heti, kun leikkaus olisi ohi. Pojat haettiin esikoulusta ja päiväkodista kotiin. Juttelimme vanhemman pojan kanssa Vapusta. Oli kotimatkalla eskarista mennyt hiljaiseksi äidin kertoessa hänelle tilanteen. Poika minulle jutellessaan oli optimistinen, Vappu selviäisi kyllä.

Kello oli reilusti yli neljä, kun lääkäri soitti. Kuulemamme oli lamauttavaa, vaikka koira olikin hengissä. Kohtu oli revennyt ja vatsaan oli valunut nestettä, joka oli aiheuttanut myrkytyksen kaltaisen tilan. Sisäelimet olivat alkaneet rakentaa kiinnikkeitä toisiinsa. Huoli siitä tuleeko virtsa ja uloste kulkemaan jatkossa normaalisti ulos, oli iso. Operaation loppuvaiheessa, vatsaa kiinni ommeltaessa, Vapun sydän oli pysähtynyt 15 sekunniksi. Jos jostain syystä olisimme vieneet Vappua eläinlääkäriin vasta tiistaina, silloin olisi ollut luultavasti jo myöhäistä. Koiraa saisi tulla hakemaan kotiin vasta puoli kahdeksalta, sillä olisi hyvä, että häntä tarkkailtaisiin ja nesteytettäisiin mahdollisimman pitkään. Lääkärin kerrontaa kuunnellessani, minulle nousi kylmä hiki ja oli pakko istua alas, oksetti. Pidin tapahtunutta omani syynäni. Parin vuoden takaisessa tarkastuksessa, eläinlääkäri oli suositellut Vapulle kohdunpoistoa. Olimme toki pohtineet sen toteuttamista, mutta asia oli vaan jäänyt, niin kuin ne monesti jää.

Toipilaamme, Vappu Simone.
Nyt maanantaina, Vapun nimipäivänä, koiraystävämme voi kaiken kaikkiaan hyvin. Leikkausta seuranneena päivänä kaveri oli vielä muissa maailmoissa, mutta teki pissat jo pihalle. Kannamme koiraa sekä ulos lähtiessämme että sisään palatessa. Kolmannesta kerroksesta pihalle on nyt liikaa rappusia, takaisin vielä enemmän. Häntä on ruvennut Vapulla pikku hiljaa hivuttautumaan ylös ja sohvallekin on uskallettu hypätä muutamia kertoja. Ruoka maistuu ja häntä heiluu iloisesti aamulla väen herätessä ja kotiin perheenjäsenten palatessa. Torstaina Vappu ilahdutti isäntänsä tekemälle kelpo keon pihalle. Piti laittaa ihan viestiä vaimolle, että kakka tuli. Toipuminen etenee.

Vappu haistelee vapun aatonaaton normaalia
taivaalta satavan veden olomuotoa.
Säikähdin, tai pelkoahan se oli. Tärkeät asiat ymmärtää usein vasta, kun havahtuu siihen, että ne voi menettää. Puhun suureen ääneen eläinten hyvinvoinnista ja oikeuksista, enkä osaa pitää huolta edes yhdestä koirasta. Itsesättimisen taidossa olen hyvä. Kuopuksemmekin on osoittanut ymmärtävänsä, että Vappu ei ole ollut täysin kunnossa. Tomerasti lapsi on katsonut isäänsä ja sanonut "Vappu on pipi". Noin kymmenen sentin leikkaushaavan tikit käydään poistamassa, jos kaikki menee hyvin, viikon päästä. Vappu syö vielä kahta eri lääkettä vatsakalvontulehdukseen, joka oli puhjennut kohdun revetessä. Myös kipulääkettä annamme vielä. Ehkä Vappumme selviää ja me muut säihkähdyksellä.

Tämä alakuloisuutta, huolta, hämmentäviä sääolosuhteita ja helpotustakin tarjonnut, vappua edeltänyt viikko, sai sunnuntai aamupäivällä tuiki "tarpeellisen" käänteen. Nuorinta lasta käytiin näyttämässä lääkärillä ja kuulemassa, että pojalla on laryngiitti, eli kurkunpääntulehdus. Huoli palasi koirasta lapseen. Kaikesta huolimatta aurinko on porannut pilviverhoon reiän ja paistaa nyt vapunpäivänä, jolloin me emme niinkään juhli työväkeä, ylioppilaita taikka kevättä vaan meille kovin tärkeää karvapallo-Vappuamme, koirista parhainta!

Vapun kunniaksi asiakas sai huiskan kaupanpäälle.
Aattona rohkenimme, trooppisesta ilmanalasta
huolimatta, käydä tsekkaamassa Majavatien
majavan puhdistuksen ennen majavanlakitusta.