torstai 6. heinäkuuta 2017

Ystävien seurassa (jossain päin kesäistä Suomea)

Suomen kesä - sen lukuisat pikkupitäjät, kylät ja kaupunkikeskittymät. Sen järvet, sen luonto ja tiet jotka vievät. Ystävät. Tärkeät, unirytmin sekoittavat, mutta hengen ylevyyttä sanoissa ja keskusteluissaan antavat. Tuntemattomat ihmiset ja paikat, uudet kohtaamiset. Hetket joiden tärkeyden ja ainutlaatuisuuden huomaa heti siinä. Näitä muistelen, näitä tulemme muistelemaan. Tiistain ja keskiviikon välisen yön taksimatka Mikkelin keskustasta Visulahden leirintäalueelle. Patikkaretki tien nro 4323 varresta Astuvansalmen kalliomaalauksille, Astuvan ukon luo. Savonlinnan tori ja taivaallisiksi paistetut muikut. 

Läksimme juhannuksen jälkeisenä maanantaina kauan odotetulle roadtripille. Ajelin aamusella Tampereen mummolasta Hämeenlinnaan poimimaan jokaisella 2010-luvun suomireissullamme mukana olleen toveri Pekan matkaan. Hämeenlinnasta jatkoimme kohti Hikiää ja roadtrippien ensikertalaisen kotia, jonka tilavampaan autoon vaihtaisimme. Ystävä siellä puuhaili vielä trampoliinia kokoon jälkikasvulleen, kun saavuimme Hausjärven kuningaskuntaan. Auto vaihtoon ja kohti Mäntsälää, viimeistä reissusoturia Tuomaata noutamaan, joka ystävällisesti oli laittanut kahvipöydän koreaksi matkalaisten lähtöä juhlistamaan. 


Residenssimme Visulahdessa!
Kohteeksemme valikoitui tämänkertaisella reissulla Etelä-Savo ja matkan kaksi ensimmäistä yötä vietettiin siellä missä vanha mainoslaulu väitti olevan kaikki, eli Mikkelin Visulahdessa. Veli Pekka oli varannut meille kaksi yötä neljän hengen tuvasta kaikilla herkuilla. Molempina iltoina lämpesi lomalaisille myös sauna Saimaan rannalla. Olemme tehneet tämän ennenkin. Lähteneet juhannuksen jälkeen reisuun toteamaan, että leirintäalueilla on jussinjälkeisessä Suomessa aivan hävytön meno. Tämä tarkoitti tässä tapauksessa sitä, että meidän lisäksemme Visulahden leirintäalueella oli ehkä kahdeksan ihmistä. Ja niistäkin kolme oli siellä töissä. Saimme siis puuhastella rauhassa. Ja se oli oikein hyvä niin. Keittelimme sinolitrangialla verkkaiseen tahtiin sumppia, soittelimme kitaraa nuotiopaikalla, joimme muutaman neuvoa-antavan, saunoimme ja nautimme ystävien seurasta.

Ja juttelimme. Vai olisiko se tapaillut jopa keskustelun sävyjä. Yksi mieleenpainuvimmista juttutuokioistamme käsitteli rakkauden kieltä. Keskusteluun kuljetti erään toverin hyvin tarpeellinen kysymys: miten itse kunkin parisuhde jaksaa? Kaikki reissaajat elävät aviossa. Puoliso on kulkenut jokaisen rinnalla pitkään. Ruuhkaisia vuosia, töitä ja lapsia. Ystävien seura verrattuna menneisiin vuosiin on välillä huutanut poissaolollaan. Joskus nähtiin lähes joka päivä, nykyisin, jos oikein huonosti käy, kaksi kertaa vuodessa. Nämä ovat kuulkaa tärkeitä reissuja. 

Puhutko samaa rakkauden kieltä puolisosi kanssa? Etkö? Mitä pitäisi tehdä? Mitä rakkauden kieltä puhut? Oletko tottunut osoittamaan rakkauttasi teoilla? Vai kenties sanoin? Kaipaatko kosketusta? Kosketatko? Annatko lahjoja vai vaalitko yhteistä laadukasta aikaa? Kun kielet eivät kohtaa, siitäkö johtuvat ne parisuhteiden riidat? Ja kääntäen, kun ne sitten onnellisesti toisensa löytävät, onko se sitä rakkautta, silloinko se säteilee ja tulee näkyväksi? Pienempiäkin kysymyksiä voi esittää.

Vastapainoksi edellä kerrotulle kuuntelimme Antti Holman Radio Sodomaa autossa matkaa taittaessamme. Heittäydyimme reissulla lapsiksi taas, eikä se paljoa vaatinut. Se on myös yksi näiden matkojen tärkeä anti. Holman radiokanavaparodiaa suositellen kaikille mielensäpahoittajille.


Vahva suositus!
Toisena reissupäivänä lähdimme Visulahdesta päiväretkelle noin tunnin ajomatkan päähän Ristiinan Yövedelle. Reilun parin kilometrin patikkamatka Astuvansalmen kalliomaalauksille on vaivansa väärti. Henkilökohtaisesti käynti katsomassa näitä muinaisia kalliomaalauksia oli itselleni yksi jamboreemme kohokohtia, ellei jopa läpimurto. Siitä lähtien, kun yli kymmenen vuotta sitten luin Astuvansalmen maalauksista uskontotieteen tenttikirjasta Pyhän merkkejä kivessä, on aatoksissani ollut käydä ihmettelemässä tätä kallioseinään maalattua suurta eeppistä kertomusta. Tunnin kävely suuntaansa kauniin Yöveden maisemissa (kaunista on varsinkin reitin loppuvaiheessa) oli hieno kokemus. Ei haitannut, että välillä taivaalta tipautteli vettä, välillä oli kuuma ja välillä taas paleli. Se mitä paikan päällä näimme, ei visuaalisesti tajuntaa kenties kaikilta reissuveljiltä räjäyttänyt, mutta se haparoiva ajatus jonka saatoimme tavoittaa siitä, että täällä, mahdollisesti jopa yli 5000 vuotta sitten on kivikauden ihminen, muinaisen pyyntikulttuurin edustaja, halunnut jättää itsestään jonkin jäljen, oli pysäyttävä. Tällä muinaisella uhripaikalla oli aistittavissa pyhyyden ilmapiiri.


Löydätkö hirven, löydätkö ihmishahmon - samaanin?

Joku on ollut täällä meitä aiemmin. Mitä merkkejä viiden tuhannen vuoden päästä on meistä jäljellä? Mikä on meidän pyhä paikka? Löytyykö sellaista enää?

Näetkö ihmisen käden jäljen? Missä on hän nyt?

Astuvansalmelta ajelimme viisi ihmistä lisää vastaanottaneeseen, 90-luvun alkuun pysähtyneeseen Visulahteen. Sitä ennen poikkesimme Ristiinan ravintola Martassa lounaspizzalla. Paikan pizza pyyhki lattiaa monen suomalaisen pizzerian tarjonnalla, joissa olen asioinut. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka. Ennen illan saunaa otimme päiväunet, jonka jälkeen päätimme selvittää välimme minigolfissa. On muuten mukavaa puuhaa. Tarvitseeko mainita, että voitin. Illan suussa naapuri mökkiin saapui tutun näköisiä matkaajia. Olimme törmänneet tähän kolmihenkiseen perheeseen Astuvansalmella aiemmin päivällä. Nyt he majoittuivat viereiseen mökkiin. Kaikki 38 muuta mökkiä olivat tyhjillään. Kettuiltiinko respassa meille?


Minigolfin voittoa piti juhlia. Soitimme pirssin Mikkelin yöhön. Pirssikuski naureskeli kun kysyimme menomestaa. Oli tiistai ehtoo. Ei edes kesäisessä Mikkelissä ole silloin bakkanaaleja käynnissä. Tai sitten kuski valehteli meille. Löysimme kuppilan aivan torin kupeesta ja istuimme alas. Niin kovia juhlijoita olimme, että pelasimme pari tuntia Trivial Pursuitia, kunnes lähdimme punaiseen mökkiimme yöpuulle. Paluumatkan taksikuski osoittautui huikeaksi tapaukseksi, joka ei antanut Visulahdelle kovinkaan hyvää arvosanaa. Kun kyselimme vahakabinetista, kuski tokaisi "**ttu sieltä tunnista ketään"! 

Olimme jättäneet reissun kolmannen yön kortteeripaikan tarkoituksella etukäteen varaamatta. Jotain seikkailuhenkeä sentään. Otimme suunnaksemme tällaisen tavanomaisesta poikkeavan kesäkaupungin kuin Savonlinna. Poikkesimme vielä Visulahdesta lähtiessämme Mikkelin torilla kuvaamassa Mannerheimin saappaat. Savonlinnaa lähestyessä totesimme melko ykstuumaan, että muikkuja pitäisi päästä nyt syömään. Savonlinnan torin Kalastajan kojun muikut veivät kielet ja sydämet mennessään. Oli melkoisen autuaallinen ruokailukokemus. Tätä elämystä sulatellessamme mietittiin, että mihinkäs sitä yöksi? Jotain vähän parempaa? Ei leirintäalueelle. Autossa torin kupeesta lähtiessä katselimme ympärillemme, kun toveri Teemu hoksasi eessäpäin Spahotel Casinon. Olisiko siinä jotain sarkaa?

Kova suoritus saa olla,
että näistä pistää paremmaksi.

Olihan siinä. 34 € per naama saimme yön neljän hengen soluasunnosta (hotellin välittömästä läheisyydestä) keittiöineen, kylpyhuoneineen, sekä oikeuden käydä kylpemässä & saunomassa hotellin spa-osastolla. Myös aamupala (2/5) kuului hintaan. Toki aika oli ajanut Spahotel Casinon ohi jo muutama vuosikymmen sitten, mutta kyllä meille kelpasi. Soluasunnossa (joka toi mieleen minun ja Teemun viidentoista vuoden takaisen kaksion Vuosaaressa) iltasella korttia lätkiessämme, oli jo aistittavissa ilmanalassa melkoista reissuväsymystä. Mukava olisi palata kotiin perheen luo. Vaan lystiä meillä oli. Naurua, hyvää tuulta ja muistojen kapsäkkiin iso kasa ainesta tulevina vuosina palata. Vaikka kesäisessä Suomessa olisi saanut olla enemmänkin väkeä liikkeellä, oli ne nuo jätkät kenen kanssa halusin aikaani viettää. Kiitos reissutovereille, ensi kesällä mennään taas!

Jokaisella itseään kunnioittavalla
reissuporukalla pitää olla maskotti!
















Ei kommentteja: