Kuinka lyhyt matka on synnytyslaitokselta ensimmäiseen koulupäivään?

Jonakin hetkenä yllättäen siihen havahtuu. Nenään saapuu etäisesti tuttu haju, vuodenkierrossa unohtumaan päässyt. Sitten huomaatkin jo puuhaavasi herätyskelloa soimaan. Mihin olitkaan aamulla menossa? Makuuhuoneen raollaan olevasta ikkunasta kantautuu hämärän hetkellä, vuodenajan painavana totuutena määrittelevä ääni, muuttolinnut matkalla etelään, suvesta pois, toista kohti. Varkain katoavat kesäpäivät, aina ne sen tekevät.

Ammatinvalintaani liittyen eräs asia kuitenkin kertoo parhaiten kesän kurkottelevan viestikapulaa syksyn järkähtämättömästi odottavaa kouraa kohti. Koulujen alku.

Ensimmäistä kertaa.

Synnytyslaitokselta paluun jälkeisen pitkän ja ajoittain huonosti nukutun yön jälkeen herään aamuun, kun esikoinen aloittaa peruskoulun. Lapsi tuli maailmaan eilen ja jo seuraavana päivänä saattelen häntä koulutielle, tuota seitsenvuotiasta vastasyntynyttä. Jännitän ja olen kauhusta kankea. En niinkään siksi, ettenkö luottaisi lapsen haluavan mennä ja todennäköisesti pitävän tulevasta vaan siksi, että tähän hetkeen tihentyy se vääjäämätön tosiasia etten pysy tässä elämän vuoristoradassa kyydissä. Haikaranpesästä läheisen alakoulun oven eteen taitettu matka on ollut salaman välähdys kestoltaan ja kulultaan hetkittäin melkoista vuoristorataa. Elämä sitä usein on. Ilon huipulta uupumuksen itkuntuherrukseen. On ollut iloa naurua, huutoa laulua. Pelkoa, hämmennystä, onnea ymmärrystä. Valoa ja pimeyttä. Jotenkin kuitenkin siinä uskossa eläen, että sieltä elon (vanhemmuuden) väsymyksen synkemmiltäkin korpimailta noustaan lopulta. Ei niin pitkää pimeää, etteikö se päättyisi aamuun.

En ole varmaankaan ajatuksieni kanssa yksin. Monet viime viikolla lapsensa ensimmäisen koulupäivän alkuun saatelleet vanhemmat ovat luultavasti samoin kuin minäkin, muistelleet omaa koulutaipaleensa alkua. Mitä minä muistan itse, mitkä muistot ovat muodostuneet omiksi muistoikseni vanhempien kertomana, mitkä rakentuvat tuona suurena päivänä otettujen kuvien kautta? Kuinka merkittäväksi päivä lapsen kokemusmaailmassa nousee? Jännitinkö juuri tätä sulkiessani luokan oven, jonne lapsi jäi opettajansa ja luokkatovereidensa kanssa tutustumaan. Ensimmäinen koulupäivä on kuitenkin lapsen ensimmäinen koulupäivä, ei isän. Ei minulle kukaan aikanaan kertonut, että lasten myötä tulen elämään omaa elämääni uudelleen, vaihe vaiheelta. Siitä asti minne muistini yltää. Lapsuutta. Nyt!

Tuntuu, että näitä vaiheita on alkanut putoilla kuluneiden parin vuoden aikana melko tiuhaan. Leikit kaverien kanssa kerrostalon pihalla. Äiti huutamassa ikkunasta syömään. Ensimmäiset pyörät ja niillä suhaaminen. Esikoulun aloitus. Muistan kasvoja, opettajia, hetkiä sieltä täältä. Tavoitanko ruokalan hajun, vai tuoksuako se oli? Harrastusten aloittaminen, ensimmäiset pelit. Ja ekaluokka. Kun eräs luokkakaveri itki jännitystään äitinsä syliin päätään painaen. Ja toinen, joka vaan lauleli, muina ekaluokkalaisina, kertoen joka solullaan muille, että mikäs hätä meillä nyt olisi.

Kuinka paljon tässä tulen vaikuttaneeksi omalla touhottamisellani, kaihoilulla ja nostalgioinnilla lapseni muistojen kehittymiseen? Teenkö hallaa vai oikein, kun pidän näitä merkittävinä? Suurina muutoksina, tietyn aikakauden vääjäämättömänä loppuna. Kun esikoinen aloittaa peruskoulun...

Aloitti koulunsa muutama muukin. Lapseni on yksi arviolta lähemmäs 63 000 ekaluokkalaisen joukosta. Jos poika seuraa isäänsä, niin jokunen vuosi on opiskelua kaverilla edessä. Toivon, että tekee pari harkitumpaa ratkaisua. Laskeskelin, että olen ollut opiskelija statuksella elämästäni suurin piirtein 21 vuotta. Oppiminen jatkuu yhä. Siinä en tule valmiiksi, haluakaan. Tein, kuin tämän syksyn erikoisuutta alleviivatakseni, muutaman kuukauden hypyn turvallisesta yläkoulun virasta lukion puolelle. Sain mahdollisuuden ja ajattelin siihen tarttua. Saas nähä miten äijän käy.

Nyt ensimmäisen kokonaisen kouluviikon jälkeen meillä ollaan väsyneitä, rätti-sellaisia. Onhan se ymmärrettävää. Uusia ihmisiä, paljon uusia asioita, opeteltavaa, muistettavaa. Ja lapsi vielä, ihan juuri melkein sellainen pieni tuhiseva otus, jota kantelin seitsemän vuotta sitten, täysin kujalla kaikesta, isyydestä, vanhemmuudesta, olevasta ja tulevasta. Ja nyt, kuuntelen kun tuo sama tuhiseva otus, jäbän mittaan kasvaneena, lukee läksyksi isilleen ja äidilleen muutaman lauseen äidinkielen-monisteesta ja minä kuittaan, että suoritettu. Näinä kuohivina aikoina elämä jatkaa kulkuaan. Ja eteenpäin. Sen yritän muistaa.