tiistai 1. toukokuuta 2018

"Isiltä tuli kakka huomenna" - ynnä muuta kolmivuotiaan suusta kuultua.

Tämän vuoden ensimmäisen kolmanneksen aikana lapsemme kielelliset kyvyt ovat ottaneet merkittäviä harppauksia. Lauseet pitenevät, muuttuvat merkityksellisiksi, kasvavat sanojaansa suuremmiksi, jos kohta ovat ajoittain hyvin merkillisiä. Sällin kanssa voi kuitenkin keskustella. Hän ymmärtää ja ottaa vaikutteita. Eilen leikin keskeltä kuului määrätietoinen "ei jumalauta". Jokin legopalikka ei löytänyt oikeaa asentoa suhteessa lajitoveriinsa. Minä en kiroile, joten ei lapsi ainakaan minulta sitä ole oppinut.

Lapsi kysyy missi? Hän ei puhu sovinistisesta ja aikaansa eläneestä missi-instituutiosta. "Missi kettu asuu metsässä?" Isi vastaa, että ketut eivät osaa rakentaa tällaisia kotimme kaltaisia kerrostaloja ja että metsä on niiden koti. "Missi?" Koska siellä on mukava olla. Meidän urbanisoituneiden nykyihmisten pitäisi laajemmassa mittakaavassa ymmärtää tämä. Mukava vaikka nykyhallitus tekee kaikkensa sen valjastamiseksi taloudelliseen hyötykäyttöön. "Missi?" Tätä isi miettii melko taajaan. "Missi isi miettii" Siksi, että sinun ei vielä tarvitsisi. "Missi?" No sissi.

Eläimet kiinnostavat lasta, mutta myös pelottavat. Vaikka lapsen kotona asuu iäkäs Vappu-neiti, saattaa liian lähelle ulkona haistelemaan kurottava pienempi koira pelottaa lasta. Myös orava on hämmentävä, pelottava otus, silti loputtoman kiinnostava. Lapsen yksi lempilauluista on "makeasti oravainen".

Vappu ihmettelee, että ei edes hänen nimipäivänsä kunniaksi
viitsitä viedä häntä parturiin.
Torstaisin otamme osamme keskiluokkaisesta elämäntavasta ja astelemme viikoittaiselle saunavuorollemme. Se, että sauna lämpenee yli 80 asteeseen ja me emme ole siellä, tuntui pahalta talven pakkasilla, kun ulkona oli noin sata astetta kylmempää. Siksi on yritetty käydä. Tällä vääjäämättömällä logiikalla kuluu tietenkin vähemmän energiaa ja maailma pelastuu. Etuoikeutettuun elämäämme kuuluu myös mahdollisuus ostaa niin sanottua saunajuomaa. Nuorin hakee totutusti itselleensä (t)ripin, isoveli käy valitsemassa kylmäkomerosta 0,33:n limun. Kolmivuotias kertoo kovaan ääneen äidillensä, että isille otetaan sitten kaljaa. Kaljaa isille.

Lapsi on myös saapunut siihen ikään, jossa vessahuumori, kaikenlaisine paukutteluineen ja pieruineen naurattaa ja luo hyvää mieltä. "Isiltä tuli kakka huomenna" -totesi kaveri tuossa muutama päivä sitten potalla istuskellessaan. Aikamuodot ovat hivenen hakusessa, mutta kielihän on näin ollen rikkaampaa, eikä joutavanpäiväisiin kaavoihin kangistunutta. Sanat virtaavat vapaana vuoksena, pysähtyen välillä kieliopillisiin karikkopaikkoihin, kunnes taas ottavat uomansa, kolmivuotiaan vapauden.

Vappupäivänä käytiin taas Pikkujätissä korviin katsomassa ja tervehtimässä
akvaariossa asuvaa Gautama Buddhaa.
"Ei jestas sentään, ei jumankekku!" Näitä kaveri on alkanut nyt hokemaan verrattain tiuhaan. Myös ei hyvänen aika ja hirran mihala (herran jumala), kuuluvat repertuaariin. Mistä lie tämä elon päivittely on tähän malliin periytynyt? Kun viimeksi kävelimme rappuja alas taloyhtiömme saunaosastolle, tippui pojan leluämpäristä (sisältönä trippi, kylpyankka, muki ja joukko ryhmähau-figuureja) jokin esine, nostatti se kohtuullisen voimakkaan "ei saakelin" -kaikuvan rappukäytävän seiniä kiertämään.

En ole osannut itseäni liikaa moittia näistä lapsen sanavalinnoista. Äitinsä kanssa eräällä Alepan reissulla olisi saattanut naama punertua, kun poika oli kassajonossa kovaan ääneen kertonut kuinka "mun kikkeli on huonosti". Selvä. Syy tälle toteamukselle oli ilmeinen. Kaverille oli jäänyt jostain syystä vaippa, jota lapsi käyttää enää yöunilla (kuiva lapsi, mikä ilo!) ja se oli aiheuttanut hankalaa tunnetta, joten tämä oli pitänyt kertoa ääneen.

Sanotko sinä aina miltä sinusta tuntuu? Miten asiat koet, mitä mieltä niistä olet? Minä en sano. Halu ylläpitää jännitteet ja harmituksen kissat, esimerkiksi työ-yhteisössä, pois pöydiltä, on suurempi kuin halu kertoa aina oikeasti mitä on mieltä. Siksi ilolla seuraan tätä ajoittain punastelua aiheuttavaa sanailua kolme vuotta juuri täyttäneen lapsemme suusta. Viattomuuden aika jatkuu toisella, kun isoveljen tunnemaailmassa realismi puskee voimalla hammaskeiju-uskon ja huolettoman avoimuuden ja maailmalle aukinaisena olon päälle. Se lienee kai vääjäämätöntä. Vaikka ei se hyvältä aina tunnu. Varjele lasta pahalta maailmalta. Mahdoton tehtävä.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Isän kirje 3-vuotiaalle.

"Muistatko sen ajan, kun oli vain yksi lapsi? Muistatko kun mietit, että voitko rakastaa tätä tulevaa koskaan yhtä paljon kuin esikoista, sitä joka kaikkein tärkein maailmassa. Muistatko, kuinka tunsit outoa ristiriitaa siitä, että on tulossa toinen sinun rakkauttasi vaatimaan, viemään sitä siltä, joka ollut silmäterä jo vuosien ajan. Ja pohdit miten voit löytää lisää rakkautta, kun käytät jo kaiken? Ja kuitenkin odotit ja pelkäsit ja pelkäsit ja odotit, että milloin se syntyy, syntyyhän se ja meneehän kaikki hyvin? Riittäähän rakkaus, huolenpito ja aika sille joka jo on ja sille, joka on vasta tulossa, vielä varjoa vailla?"

Noin kolme vuotta sitten, isäsi saattoi pohtia edellä kirjoitetun kaltaisia. Äitisi laskettu aika läheni ja maha ei suuremmaksi voinut minkään fysiikan lakien mukaan enää kasvaa. Sinä siellä sisällä kokeilit sen todellisuuden laitoja. Olit valmistautumassa uuden maailman valloitukseen. Isäsi epäili rakkauden määrää ja sitä, että sitä pitäisi jakaa nyt kahdelle pienelle ihmiselle. Pian isäsi ymmärsi, että ei pitänyt vaan sai. Veljesi kanssa oli ihmetelty maailmaa jo lähes viisi vuotta ja tuo pieni ihminen oli kasvanut ymmärtäväksi, älykkääksi ja hurmaavaksi, isoveljen viitan suvereenisti ylleen pian pukevaksi lapseksi, josta vanhemmat olivat niin ylpeitä. Pian tulisi pikkuveli, pian tulisit sinä. Niin kätilö oli ultrassa muutamaa kuukautta aiemmin paljastanut, kun kärsän kertoi ruudulla näkevänsä.

Nyt sinä olet siinä, eikä isä muista paljoakaan ajasta ennen sinua. Meidän perheeseen kuulutte te, sinä ja veljesi. Kun veljesi syntyi, koin että synnyin minäkin. Jälleensyntymiin en oikein osaa uskoa, mutta jollain tavalla koin, että kun isoveljesi potkaisi portit auki ja rääkäisi ensi kerran, siinä syntymän hetkellä synnyin minäkin. Ja samalla tavalla, kun kolme vuotta sitten, kaiken tapahtuessa niin nopeasti, olit siinä limaisena, sottaisena ihmeenä kahden universumin välisen matkan juuri taittaneena, kaikki vanha jäi taakse ja uusi elämä alkoi. Sinun ja meidän kaikkien. 

Tältä isäsi näytti vuonna 1984. Sanovat, että
muistutan sinua.
Lauantaina vietimme sinun 3-vuotis syntymäpäiväjuhlaa. Kotiimme saapui molemmat isovanhempasi, kaikki kummisi ja muutamia muita sinulle tärkeitä ihmisiä. Söimme herkkuja ja sinä leikit lahjoillasi, joita olit saanut. Kun lauloimme sinulle kaikki paljon onnea vaan, olit niin iloinen ja säteilit onnellista hymyä. Puhalsit kolme kynttilää kakun päältä, jonka Bitta-täti oli sinulle tehnyt. Veljesi avustuksella kynttilät sammuivat ja sitten sinulle taputettiin, itsekin halusit niin tehdä.

Isäsi lainaa tähän nyt erästä toimittajaa, sellaista kuin Jani Kaaro, joka kirjoittaa Kauniimpi maailma  (2017) teoksessaan seuraavasti: "Me emme pyydä saada syntyä tähän maailmaan. Emme suunnittele ja laskelmoi syntyvämme tiettyyn perheeseen. Me saamme elämämme lahjana vanhemmiltamme, jotka puolestaan saivat oman elämänsä lahjana omilta vanhemmiltaan. Emmekä saa lahjana ainoastaan elämäämme vaan myös kaiken sen huolenpidon, jonka vanhemmat lapsilleen antavat. Vanhemmat ruokkivat meitä, vaatettavat meidät, valvovat öitä, puhaltavat pipit ja hoitavat meitä jaksamisensa äärirajoille odottamatta vastapalveluksia. Kaikki tämä on lahjaa. Mutta lapsi ei ole ainoa, joka on saanut lahjan. Monet vanhemmat kokevat, että lapsi itse on lahja, jonka he ovat saaneet ottaa vastaan. Vaikka he tietävät, että lapsi saa alkunsa sukusolujen yhtymisestä ja sitä seuraavan geneettisen ohjelman etenemisestä, he eivät voi olla ajattelematta lasta lahjana. Kun he näkevät ensimmäisen kerran pienet varpaat, sormet ja korvanlehdet, heidän on vaikea ajatella, että he olisivat jollakin tavalla itse tehneet tämän täydellisen pienen luonnonolion."

Juhlapäivän aamuna käytiin ruokkimassa kettu.
Kun sinä, luonnonolioista veljesi kanssa ihmeellisin, liikuttelit pieniä varpaitasi naistenklinikalla kolme vuotta sitten ja kun päähäsi asetettiin marttojen kutoma pipo ja sinut vietiin lämpölampun alle, kun olit niin hiljaa ja ruumiinlämpösi hieman alhainen ja minä sinua katselin, ei minusta löytynyt voimia ajattelemaan, että minä olisin tehnyt sinut. Tai ansainnut. Yhdestä olin sillä hetkellä varma. Rakkautta tulisi riittämään. Sinä olit lahja ja lahjana minä sinut ja veljesi haluan ymmärtää. Se on kaiken lähtökohta. Miten monta polkua, valittua ja harhaan astututtua, osuvaa ja ontuvaa, sitä ihminen elämässään kulkee? Ja kuinka sattumaa, onnekasta sattumaa, elämä on. Niin kuin se monimutkainen polkujen kudelma johtaisi vain siihen yhteen hetkeen, yhteen ainoaan pisteeseen - lapsen syntymään. Siellä naistenklinikan lämpölampun valossa ihastelin sinua ja sitä, miten joku noin pieni ja määrittelemätön olento, joka ei vielä muistuttanut selvästi ketään, saattoi ottaa heti niin kokonaisvaltaisen niskalenkin kyynelsilmin tuijottavasta isästään. Saman tempun oli tehnyt veljesi viisi vuotta aiemmin, tuhistessaan sylissäni muutaman minuutin ikäisenä.

Kaaro jatkaa: "Koska lahja on nimenomaisesti jotakin, mitä emme ole itse tehneet ja mikä meille annetaan, lapsi ei voi olla mitään muuta kuin lahja. Siksi vanhemmat kaikkialla huokaavat hiljaisen kiitoksen, kun he ovat saaneet pienen vauvansa käsivarsilleen. Kiitoksen sille - kuka tai mikä tahansa se olikin -, jolta he lahjan ovat saaneet."

Lapsi ja hauvauvaunu!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Korvien tarkastamisesta yöksi Meilahteen.

Lapsi oli nukkunut pari yötä huonosti. Sunnuntain vastaisena yönä pojalle nousi kuume, hiestä märkä pikkuihminen yski vimmatusti ja vaikersi itkua. Otettiin kesäaikaan siirtyminen vastaan sellaisella ilolla, että varattiin lapselle heti aamutuimaan aika lääkäriin. Metro matkalla Itäkeskuksen Pikkujättiin (siunattu lapsivakuutus), nähtiin muutama noita (kummallinen kansanperinteen ja tuonti uskonnon ristisiitos) "palmunlehvineen" ja keväinen aurinko. Emme vielä osanneet aavistaa, että emme pääse siitä tänään juuri nauttimaan.

Tarkoitus oli mennä tarkastamaan pojan korvat. Putkituksesta oli kulunut reilu kuukausi ja samalla siinä lääkäri kuuntelisi keuhkot ja tekisi muut rituaalinsa. Heti alusta asti kävi selväksi, että nyt oli kyseessä hyvä, lapsen huomioon ottava, kohtaamisen tärkeyden ymmärtävä ja luottamusta herättävä lääkäri. Yleensä kun pojan korviin on kurkattu, on hän kiittänyt siitä hirvittävällä huudolla ja kiemurtelulla. Nyt. Ei mitään. Korvat olivat kunnossa ja putket hienosti paikoillaan. Mutta keuhkoista kuului jotain.

Lapsi hengitti työteliäästi ja joutui käyttämään vatsaansa (apulihaksia) tähän normaaliin toimintoon. Oli poika toki yskinyt jo pari päivää ja lauantaina olin kuullut pojan hengityksen hieman vinkuvan. Oli näitä ennenkin ollut, joten ei osattu huolestua. Laskeeko huolen määrä toisen lapsen kohdalla? Lääkäri määräsi ventolinea, hengitystä avaavaa lääkettä ja laittoi lähetteen laboratorioon. Otettaisiin tulehdusarvot. Ne olivat hieman koholla. Lääkäri kuunteli puoli tuntia myöhemmin keuhkot uudestaan ja katsoi vatsan, miten se työtään teki ja kuinka lääke olisi auttanut? Ei juuri ollut. Määräsi uuden setin, sellaista kuin spiraa (mitä lie) hengitystä avaavaa ja kosteuttavaa. Taas odoteltiin, että josko hengitys tasaantuisi ja työn määrä sen suhteen lapsella vähenisi.

Isä hengitteli 80-luvulla samankaltaisen piipun kautta.
No sitä se ei tehnyt. Lääkäri konsultoi toista lääkäriä, ilmaisi olleen erittäin hyvä, kun tulimme korvia tarkastamaan ja kirjoitti lähetteen Lastenklinikalle. Lähdettiin Meilahteen. 

Meilahdessa ihmeteltiin uutta värikästä Lastensairaalan rakennusta ja Pikkujätin lääkärin puheita siitä, että se olisi jo valmis. Ilmeisesti syksyllä 2018 pitäisi olla valmista. Esikoisen ensivisiitille Lastenklinikan päivystykseen oltiin tultu aikanaan ambulanssilla. Lapsen hengitystä kuunneltiin, lääkettä annettiin, odottaa annettiin, annettiin lisää lääkettä, ventolinea ja kortisonia ja jotain muuta, mitä, en tiedä ja odoteltiin hieman lisää. Ei osattu vieläkään liiaksi huolestua, vaikka harvoin sairaalan käytävillä nyt mikään hilpeä olo hellii. Keväinen, kaunis auringonpaiste sivalsi kuitenkin sekä toiveikkaita että alakuloisia säteitä odotushuoneeseen. Lähdettiin siis alunperin lapsen korvia tarkastamaan ja nyt ollaan täällä. Mitä täällä tapahtuu?

Leikkinurkan lelut tekivät lapseen vaikutuksen ja kohtuullisen hyvin kaveri jaksoi siitä huolimatta, että päiväunet jäivät väliin. Muistelimme, että ensimmäistä kertaa lapsen elämässä ja palmusunnuntai sen kuin venyi. Isoveli valitteli tylsyyttä. Kymmenen maissa oltiin lähdetty kotoa ja melkoisen monta tuntia vietetty sairaalan ynnä lääkärin seiniä tuijotellen. Kello saattoi olla jotain kuuden korvilla, kun Lastenklinikan päivystävä lääkäri totesi, varmaan kaikenlaista hänkin nähnyt, että eivät olleet myrkyt riittävästi tehonneet, ja että hän kirjoittaa lähetteen osastolle. Seuraavan yön lapsi viettäisi sairaalassa.

Lähettämisen syy: Bronchiolitis acuta
Äiti ja isoveli lähtivät hakemaan meille jotain ruokaa. Me jäimme potilaan kanssa odottelemaan sairaanhoitajaa joka kuljettaisi meidät Meilahden yhdys/huoltotunnelia pitkin jonnekin, minne, en ollut varma. Huone löytyi muutaman minuutin taivalluksen jälkeen ja sitä me lapsen kanssa jäimme asumaan. Oli härveleitä, laitteita ja kaikenlaista ihmeteltävää. Lapsi kertoi haluavansa kotiin. Olin samoilla linjoilla. En ajatellut aamulla herätessäni viettäväni seuraavaa yötä sairaalassa. Jäisin pojan unta valvomaan potilaan sängyn viereen asetetulle patjalle. Eloa on välillä haastavaa ennustaa.

Pojan pieneen isovarpaaseen asetettiin anturi joka kertoi sängyn viereisestä ruudusta pojan pulssin ja sykkeen. Lapsi vierasti anturia koko sairaalassaoloajan ja isää jännitti katsella monitoria. Yöllä huoli puhkesi todella, kun huomasin pojan sykkeen huitelevan 200:ssa. Yöhoitaja kertoi laitteen valehtelevan. Vaikka toivoisin toki laitteen lähtökohtaisesti toimivan, hyvä näin päin. Yö oli levoton, pojan hengitystä käytiin useamman kerran kuuntelemassa ja ventolinea annettiin aamuyöstä. Kahden maissa huoneeseen tuli noin nelivuotias poika isänsä kanssa. Viideltä alkoi poikamme puolitoista tuntia kestänyt yskänkohtaus. Hiljaisen viikon maanantai alkoi metelissä.

Lapsen äiti tuli aamulla isoveljen kouluun viemisen jälkeen eväineen. Lapsi otti äidin vastaan ilolla. Katseltiin pädilta hieman Ryhmä Hauta ja syötiin. Pojalta otettiin itkun saattelemana verta tulehdusarvojen tarkastamista varten. Sairaanhoitaja oli jo kolmas vuorollaan. Löydettiin leikkinurkkaus. Lapsi innostui, siivosi leikkiluutulla sairaalan lattioita ja työnteli lasten vaunuja. Ei valtavan kipeältä vaikuttanut. Lääkäri kuunteli pojan keuhkot ja totesi, että parempaan päin oltiin menossa. Tulehdusarvot olivat myös laskussa. Lääkäri kertoi vielä parin tunnin päästä kuuntelevansa keuhkot ja jos mitään takapakkia ei ilmaantuisi voitaisiin lähteä kotiin. Hyvä, oikein hyvä.

Kaksi tuntia myöhemmin, takapakin ilmaantumatta ja kotiutusluvan saatuamme (kiitos välittävälle ja osaavalle henkilökunnalle), ei poika olisi enää malttanut sairaalasta pois lähteä. Leikkinurkkaus oli lumonnut lapsen. Minua tämä kotiinlähtö ei niin haitannut. Se haittasi, kun lääkäri ilmaisi lapsen isän rasitusastmataustan edesauttavan reippaasti jälkikasvun alttiutta sairastua. Kun iltapäivästä otin eteisessämme kenkiä jalasta, tuntui kun olisi palannut kotiin pidemmältäkin reissulta.

Ryhmä Hau, ryhmä hau, ne auttaa siellä täällä.








maanantai 19. helmikuuta 2018

Yhden miehen ruuhka

Jari Tervo kirjoittaa omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävässä teoksessaan Pyrstötähti Erkki-sedästä, jota nimitetään yhden miehen ruuhkaksi. Tämä mainio nimitys on tullut usein mieleeni tässä viimeisten viikkojen ja kuukausienkin aikana tuota kolmen vuoden rajapyykkiä kohti ryntäävää lastamme katsellessa. Kokoajan sattuu ja koko ajan tapahtuu. Jokainen askel on seikkailu. Kuinka monta kertaa voi lapsi yhden päivän aikana saada lyötyä päänsä, milloin seinään, milloin oveen, milloin pöydän kulmaan, milloin tuoliin, kirjahyllyyn tms.? En muista, että isoveljensä olisi saman ikäisenä ihan tällä volyymilla päätään kopsautellut. Nimenomaan, en muista. Se ei tarkoita, etteikö näin olisi tapahtunut.

Ajattelin, että kun lapsi oppii kävelemään, niin aika pian sen jälkeen hän rupeaa hahmottamaan askeleidensa kulun. Voinko olla enempää väärässä. Kotimme viheliäiset huoneiden väliin asemoidut kynnykset tulevat edelleen lapsellemme yllätyksenä. Lähes joka päivä. Yhä, vaikka kävellyt sälli on kaksi vuotta. Kuvittele puhdas lattia. Lattia jossa ei loju sen kymmenen sortin metallista, muovista, puusta, pahvista, paperista, mitä ihmeellisimmistä ainesosista kokoonpantuja yleisesti leluiksi kutsuttuja rakennelmia. Minäkin kuvittelen, mutta kuvitelmaksi jää. Puolisollani on tapana korjailla näitä jälkikasvunsa jätöksiä useamman kerran päivässä. Minusta ei siihen oikein ole. Hetkittäiset, kaikesta ylimääräisestä vapaat lattiapinta-alat, ovat kun selkäsi käännät, vuorattu mitä moninaisimmilla kapistuksilla. Näiden päälle voi myös astua. Harvoin tahallaan, vaikka mieli tekeekin, joskus. Parhaimmillaan (lue pahimmillaan) lapsi (pienempi) voi touhutessaan lyödä ensin päänsä ovenkarmiin ja siitä itkua tihuuttaen edeten kompastua maassa lojuvaan sählymailan lapaan, joka vie jalat alta. Maasta, jo vuolaampaa itkua veistellen, noustessaan lyödä vielä nuppinsa pöydän kulmaan. Onneksi lapsi haluaa, isoveljen pelejä matkiessaan, suojata päänsä maalivahdin kypärällä. Saisi pitää sitä jatkuvasti päässään. 

Seison nyt käsilläni tässä.
Ruuhkaisaa on. En edelleenkään pysy perässä. Mielenrauhaa koetellaan. Tasaantuuko jossain vaiheessa? Ruuhkaisaa on ollut myös kodin ulkopuolella. Lukion kolmas jakso otti noviisista kyllä melko perustavanlaatuisen selätysvoiton. Ruuhkaisen pikkuihmisen kykyyn seikkailla joka askeleella sopii hyvin myös se seikka, että tyypillä on ilmiömäinen taito jankuttaa. Kansainvälistä tasoa epäilemättä. Hermoja se ei tosin koettele.

En malta lopettaa.
"Mennäänkö kauppaan?" Mennään, mennään kyllä. "Mennäänkö kauppaan?" Juu, isi sanoi jo, että mennään"? Mennäänkö kauppaan?" Kuule rakas, kun isi jo sanoi, että mennään, niin kyllä me mennään. Itse asiassa koko ajan tässä kuljetaan kohti kauppaa. Nyt itkunkaltaista narinaa äänessään  lapsi vaatii. "Mennään kauppaan!" Kysymys vaihtuu käskyksi ja toistojen määrä menettää merkityksen. Minä kun haluan kaiken minkä haluan tapahtuvan heti. Etkö ymmärrä?

"Mä haluun kattoo pissa possun!" Juu katsotaan Pipsa possua. "Mä haluun pissa possun"! Kyllä isi ymmärsi, että Pipsa possua haluat katsoa. Isi laittaa sen. "Mä haluuuuun pissa possun!?!" Kärsimättömyys periytyy. Kummalta?

En usko, että lapsen kuulossa olisi vikaa. Tai, voihan siinäkin piillä osasyy. Joulukuun alusta  helmikuun puoliväliin mennessä lapsella oli neljä korvatulehdusta. Edellisviikolla pojalle laitettiin putket, elämänsä toiset. Kyllä tuo ruuhkan tuntua eittämättä lisää. Ja mitä mahtaa tuntea pieni lapsi?Varmasti on epämukava olla ja levottomuus hiipiä kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Josko nuo pienet lankarullan muotoiset titaanista rakennetut 1,5 mm kokoiset putket auttaisivat. Helpottaisivat ruuhkaa.

Ensimmäistä kertaa luistimet jalassa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Kaksi, kymmenen ja 100 vuotta sitten.

Eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta ensimmäisen blogitekstini julkaisusta. Samaisena päivänä alkoi myös vuoden pituinen matkani koti-isänä. Kuopuksemme oli tuolloin alle 9 kuukauden ikäinen, isä 34 vee. Mitä mahdoin tuolloin tuumia? Jännitinkö, pelkäsin varmaankin? Osasinko ennustaa tulevaa? Nämä raapustukseni ovat alusta saakka olleet niin sanottuja julkisia päiväkirjamerkintöjä. Oletettavasti minulla on ollut käytössä tietyt periaatteet ja suodattimet sille, mitä tänne rustaan ja minkälaisia kuvia lataan. Moni asia olisi jäänyt vuosista 2016-2017 ylöskirjaamatta, ellen olisi tälläista projektia tajunnut käynnistää.

Vappu juhlii 10-vuotisiaan matkoilla.
Herran jestas miten paljon nuo tyypit ovat kasvaneet. Varsinkin tämä pienempi. Isoveli on kasvanut ihan yhtälailla, mutta muutosvauhti tasaantuu ja pienemmän kehitys on jotenkin enemmän suurennuslasin alla. Kun jäin kaksi vuotta sitten kotiin (huomaan aika ajoin kaipaavani tuota elämänvaihetta), oli tämä nyt lähemmäs kolmivuotias taapero vielä vauva. Vauva joka kyhnytti itseään eteenpäin lattialla, istuskeli ja ihmetteli maailmaa. Sama ihmettely jatkuu, mutta nyt mukana ovat kasvaneiden ja kehittyneiden raajojen suomat laajemmat vaikutusmahdollisuudet ja oma ainutlaatuinen verbaliikka. Kaveri pistää usein lauluksi, paikalla ja ajankohdalla ei niin väliä. Musiikki on tyypille ilmeisen tärkeää, vaan kenties voiton siitä vie Ryhmä Hau. Muumeista olikin jo edellisessä päivityksessä puhetta. Kiipeily on edelleen kova juttu ja omien fyysisten rajojen jatkuva etsiminen, sekä vanhempien pinnan kireyden testaaminen. Mukavaa on esimerkiksi pomppia ja heitellä asioita. Isoveljeä seurataan, vaan ei kumarreta. Monta keskustelua ollaan käyty siitä minkälainen käytös on suotavaa ja minkälainen taas ei. Kun kyvyt loppuvat otetaan hampaat usein esille. Ihmeellisellä myötämielisyydellä on isoveli ottanut vastaan pikkuveljen kurmoottamisen. Uhma on päivän sana.

Tätä ei enää tapahdu tässä mittakaavassa.

Minä tahdon ja minä haluan. Osaan myös.
Blogit.fi-sivujen blogivirrassa perhegenressä bloggaava isä on harvinaisuus. Ei tavatonta, mutta vähemmistöä hyvinkin. Outolintuna huomaan siellä tekstini näyttäytyvän. Perheblogeihin on niin monta tulokulmaa (lukea ja kirjoittaa) ja niin erilaisia arvolähtökohtia. Huomaan, että aika vähän kirjoitan esimerkiksi shoppailusta. Kovin vähän myös siitä, mitä ruokaa meillä syödään. Moni muukin aihe on jäänyt etäiseksi ja tulee varmasti myös jäämään. Ruoasta on ollut tarkoitus jotain naputella. Sitä kun tulee syötyä harva se päivä. Shoppailu sen sijaan on jotain sellaista, jonka tulee liittäneeksi omassa päässään aina enemmän ja vähemmän kerskakulutukseen. Ja jotenkin siitä ei tule hyvä olo, saati rauhaisa mieli. No en toki itsekään osta vain tarpeeseen, vaan myös siksi koska voin.  Etuoikeutettu kun olen. Kun kirjoitan tätä tekstin kohtaa nyt, tammikuun 5. päivä vuonna 2018, on ulkona satanut vettä kohta vuorokauden putkeen. Miten tämä liittyy mihinkään? Kuluttamiseen nyt ainakaan.

En ole löytänyt itsestäni kummoistakaan markkinoijaa blogilleni. En taida olla rohjennut pyytää ihmisiä edes kommentoimaan tekstejäni. No nyt sen teen. Kommentoikaa ihmeessä, mielelläni niitä lukisin ja niihin vastaisin. Olen huomannut muita blogeja lukiessani, että useilla bloggaajilla on erikseen facebook-sivut, instagram-tilit ynnä muut tiedonvälityskanavat blogeilleen. Rahalla saa tietenkin myös näkyvyyttä. Ylipäänsä on hienoa, että ihmiset lukevat blogeja ja kirjoittelevat sellaisia. Toivottavaa on, että blogien kohteet eivät tunne pelkkää vaivaantuneisuutta lukiessaan tekstejä itsestään myöhemmin tulevaisuudessa, vaan osaavat kenties olla kiitollisia, että tätä elämänvaihetta on tässä muodossa tallennettu. Mene ja tiedä.

Samalla kun pohdin parin vuoden takaisia, olen pyöritellyt joululoman jälkeen jatkuvien töiden oppitunteja mielessäni. Lukion historian 3. kurssilla (HI3) käydään läpi Suomen historiaa. Olen auttamattomasti aikataulusta jäljessä, sillä niin paljon olisi asioita (kohtuuttoman mielenkiintoisia) läpi käytävänä ja niin vähän aikaa käytettävissä. Ennen kun siirrymme ryhmän kanssa käsittelemään 1920- ja 30-lukujen Suomea, käytämme vielä tovin aikaa siihen, mitä tapahtui Suomessa 100 vuotta sitten, vuonna 1918. Tämän muistovuoden pohdiskelun käynnisti tasavallan presidentti S. Niinistö uuden vuoden puheessaan. Otteella tuosta puheesta ajattelin käynnistää myös tämän viikon ensimmäisen HI3 tunnin.

Kovin on toinen todellisuus tämä vallitseva, kuin se silloin. Vaikka samoja vastakkainasetteluja löytyy myös tästä ajasta. Isäni isoisä, 1950-luvulla edesmennyt Jalmari, lähti Etelä-Pohjanmaalta valkoisen armeijan mukana häätämään venäläisiä maasta. Kohdatessaan rintamalla punaisia hänelle selvisi, että tässä leikissä tapetaan omia, vasta itsenäistyneen Suomen asukkaita. Ei ollut Jalmari ainoa, jolle asianlaita valkeni tähän tapaan. Mitä mahtoi Jalmari miettiä tuona hetkenä, kun todellisuus sodasta paljastui? Vuonna 1918 elettiin usean totuuden, monien erilaisten todellisuuksien aikaa. Nykyisin puhutaan kuplista. Elätkö sinä kuplassa. Minä elän. Onko kenelläkään lainata neuloja?

Vuotta 1918 tullaan nyt sata vuotta myöhemmin pyörittelemään lehtien palstoilla ja eri medioiden virroissa varmasti riittämiin. HS:n kuukausiliite aloitti viime launtaina. Silminnäkijät kertovat tammikuusta 1918 juttu kannattaa lukea.

Mielelläni muistelen kuitenkin kahden vuoden takaisia ja sitä mitä tapahtui 10 vuotta sitten, kuin tuota käsittämätöntä ajanjaksoa maamme historiassa. Kahdeksas päivä tammikuuta vuonna 2008 syntyi kahdeksan pientä westie-palleroa Tampereen suunnalla. Näistä yksi, toinen narttupennuista, sai pari kuukautta myöhemmin nimekseen Vappu Simone. Hämmentävän kauan on siitä, kun tuo pieni valkoinen karvapötkylä kannettiin ensimmäistä kertaa silloiseen Herttoniemen kotiimme. Sittemmin olen tullut isäksi, valmistunut yliopistosta, mennyt naimisiin, ottanut järjettömän kokoisen asuntolainan, saanut viran, saanut toisen lapsen, vanhentunut, vaan en niinkään viisastunut. Vappu on ollut elämässä mukana koko aikuisikäni, sillä en minä aikuinen silloin ainakaan ollut, kun Vappu muutti samaan huusholliin, hyvä jos vieläkään. Vappu on ollut monessa elämänvaiheessamme mukana ja monta tarinaa jaksanut kuunnella. Paras terapeutti ikinä. Onnea 10-vuotiaalle! Toivokaamme tämän veikeän karvakasan matkaavan kanssamme vielä lukuisia koiran vuosia.

Minä ja Vappu toivomme lunta.