maanantai 19. helmikuuta 2018

Yhden miehen ruuhka

Jari Tervo kirjoittaa omaelämäkerrallisia piirteitä sisältävässä teoksessaan Pyrstötähti Erkki-sedästä, jota nimitetään yhden miehen ruuhkaksi. Tämä mainio nimitys on tullut usein mieleeni tässä viimeisten viikkojen ja kuukausienkin aikana tuota kolmen vuoden rajapyykkiä kohti ryntäävää lastamme katsellessa. Kokoajan sattuu ja koko ajan tapahtuu. Jokainen askel on seikkailu. Kuinka monta kertaa voi lapsi yhden päivän aikana saada lyötyä päänsä, milloin seinään, milloin oveen, milloin pöydän kulmaan, milloin tuoliin, kirjahyllyyn tms.? En muista, että isoveljensä olisi saman ikäisenä ihan tällä volyymilla päätään kopsautellut. Nimenomaan, en muista. Se ei tarkoita, etteikö näin olisi tapahtunut.

Ajattelin, että kun lapsi oppii kävelemään, niin aika pian sen jälkeen hän rupeaa hahmottamaan askeleidensa kulun. Voinko olla enempää väärässä. Kotimme viheliäiset huoneiden väliin asemoidut kynnykset tulevat edelleen lapsellemme yllätyksenä. Lähes joka päivä. Yhä, vaikka kävellyt sälli on kaksi vuotta. Kuvittele puhdas lattia. Lattia jossa ei loju sen kymmenen sortin metallista, muovista, puusta, pahvista, paperista, mitä ihmeellisimmistä ainesosista kokoonpantuja yleisesti leluiksi kutsuttuja rakennelmia. Minäkin kuvittelen, mutta kuvitelmaksi jää. Puolisollani on tapana korjailla näitä jälkikasvunsa jätöksiä useamman kerran päivässä. Minusta ei siihen oikein ole. Hetkittäiset, kaikesta ylimääräisestä vapaat lattiapinta-alat, ovat kun selkäsi käännät, vuorattu mitä moninaisimmilla kapistuksilla. Näiden päälle voi myös astua. Harvoin tahallaan, vaikka mieli tekeekin, joskus. Parhaimmillaan (lue pahimmillaan) lapsi (pienempi) voi touhutessaan lyödä ensin päänsä ovenkarmiin ja siitä itkua tihuuttaen edeten kompastua maassa lojuvaan sählymailan lapaan, joka vie jalat alta. Maasta, jo vuolaampaa itkua veistellen, noustessaan lyödä vielä nuppinsa pöydän kulmaan. Onneksi lapsi haluaa, isoveljen pelejä matkiessaan, suojata päänsä maalivahdin kypärällä. Saisi pitää sitä jatkuvasti päässään. 

Seison nyt käsilläni tässä.
Ruuhkaisaa on. En edelleenkään pysy perässä. Mielenrauhaa koetellaan. Tasaantuuko jossain vaiheessa? Ruuhkaisaa on ollut myös kodin ulkopuolella. Lukion kolmas jakso otti noviisista kyllä melko perustavanlaatuisen selätysvoiton. Ruuhkaisen pikkuihmisen kykyyn seikkailla joka askeleella sopii hyvin myös se seikka, että tyypillä on ilmiömäinen taito jankuttaa. Kansainvälistä tasoa epäilemättä. Hermoja se ei tosin koettele.

En malta lopettaa.
"Mennäänkö kauppaan?" Mennään, mennään kyllä. "Mennäänkö kauppaan?" Juu, isi sanoi jo, että mennään"? Mennäänkö kauppaan?" Kuule rakas, kun isi jo sanoi, että mennään, niin kyllä me mennään. Itse asiassa koko ajan tässä kuljetaan kohti kauppaa. Nyt itkunkaltaista narinaa äänessään  lapsi vaatii. "Mennään kauppaan!" Kysymys vaihtuu käskyksi ja toistojen määrä menettää merkityksen. Minä kun haluan kaiken minkä haluan tapahtuvan heti. Etkö ymmärrä?

"Mä haluun kattoo pissa possun!" Juu katsotaan Pipsa possua. "Mä haluun pissa possun"! Kyllä isi ymmärsi, että Pipsa possua haluat katsoa. Isi laittaa sen. "Mä haluuuuun pissa possun!?!" Kärsimättömyys periytyy. Kummalta?

En usko, että lapsen kuulossa olisi vikaa. Tai, voihan siinäkin piillä osasyy. Joulukuun alusta  helmikuun puoliväliin mennessä lapsella oli neljä korvatulehdusta. Edellisviikolla pojalle laitettiin putket, elämänsä toiset. Kyllä tuo ruuhkan tuntua eittämättä lisää. Ja mitä mahtaa tuntea pieni lapsi?Varmasti on epämukava olla ja levottomuus hiipiä kaikkeen tekemiseen ja olemiseen. Josko nuo pienet lankarullan muotoiset titaanista rakennetut 1,5 mm kokoiset putket auttaisivat. Helpottaisivat ruuhkaa.

Ensimmäistä kertaa luistimet jalassa.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Kaksi, kymmenen ja 100 vuotta sitten.

Eilen tuli kuluneeksi kaksi vuotta ensimmäisen blogitekstini julkaisusta. Samaisena päivänä alkoi myös vuoden pituinen matkani koti-isänä. Kuopuksemme oli tuolloin alle 9 kuukauden ikäinen, isä 34 vee. Mitä mahdoin tuolloin tuumia? Jännitinkö, pelkäsin varmaankin? Osasinko ennustaa tulevaa? Nämä raapustukseni ovat alusta saakka olleet niin sanottuja julkisia päiväkirjamerkintöjä. Oletettavasti minulla on ollut käytössä tietyt periaatteet ja suodattimet sille, mitä tänne rustaan ja minkälaisia kuvia lataan. Moni asia olisi jäänyt vuosista 2016-2017 ylöskirjaamatta, ellen olisi tälläista projektia tajunnut käynnistää.

Vappu juhlii 10-vuotisiaan matkoilla.
Herran jestas miten paljon nuo tyypit ovat kasvaneet. Varsinkin tämä pienempi. Isoveli on kasvanut ihan yhtälailla, mutta muutosvauhti tasaantuu ja pienemmän kehitys on jotenkin enemmän suurennuslasin alla. Kun jäin kaksi vuotta sitten kotiin (huomaan aika ajoin kaipaavani tuota elämänvaihetta), oli tämä nyt lähemmäs kolmivuotias taapero vielä vauva. Vauva joka kyhnytti itseään eteenpäin lattialla, istuskeli ja ihmetteli maailmaa. Sama ihmettely jatkuu, mutta nyt mukana ovat kasvaneiden ja kehittyneiden raajojen suomat laajemmat vaikutusmahdollisuudet ja oma ainutlaatuinen verbaliikka. Kaveri pistää usein lauluksi, paikalla ja ajankohdalla ei niin väliä. Musiikki on tyypille ilmeisen tärkeää, vaan kenties voiton siitä vie Ryhmä Hau. Muumeista olikin jo edellisessä päivityksessä puhetta. Kiipeily on edelleen kova juttu ja omien fyysisten rajojen jatkuva etsiminen, sekä vanhempien pinnan kireyden testaaminen. Mukavaa on esimerkiksi pomppia ja heitellä asioita. Isoveljeä seurataan, vaan ei kumarreta. Monta keskustelua ollaan käyty siitä minkälainen käytös on suotavaa ja minkälainen taas ei. Kun kyvyt loppuvat otetaan hampaat usein esille. Ihmeellisellä myötämielisyydellä on isoveli ottanut vastaan pikkuveljen kurmoottamisen. Uhma on päivän sana.

Tätä ei enää tapahdu tässä mittakaavassa.

Minä tahdon ja minä haluan. Osaan myös.
Blogit.fi-sivujen blogivirrassa perhegenressä bloggaava isä on harvinaisuus. Ei tavatonta, mutta vähemmistöä hyvinkin. Outolintuna huomaan siellä tekstini näyttäytyvän. Perheblogeihin on niin monta tulokulmaa (lukea ja kirjoittaa) ja niin erilaisia arvolähtökohtia. Huomaan, että aika vähän kirjoitan esimerkiksi shoppailusta. Kovin vähän myös siitä, mitä ruokaa meillä syödään. Moni muukin aihe on jäänyt etäiseksi ja tulee varmasti myös jäämään. Ruoasta on ollut tarkoitus jotain naputella. Sitä kun tulee syötyä harva se päivä. Shoppailu sen sijaan on jotain sellaista, jonka tulee liittäneeksi omassa päässään aina enemmän ja vähemmän kerskakulutukseen. Ja jotenkin siitä ei tule hyvä olo, saati rauhaisa mieli. No en toki itsekään osta vain tarpeeseen, vaan myös siksi koska voin.  Etuoikeutettu kun olen. Kun kirjoitan tätä tekstin kohtaa nyt, tammikuun 5. päivä vuonna 2018, on ulkona satanut vettä kohta vuorokauden putkeen. Miten tämä liittyy mihinkään? Kuluttamiseen nyt ainakaan.

En ole löytänyt itsestäni kummoistakaan markkinoijaa blogilleni. En taida olla rohjennut pyytää ihmisiä edes kommentoimaan tekstejäni. No nyt sen teen. Kommentoikaa ihmeessä, mielelläni niitä lukisin ja niihin vastaisin. Olen huomannut muita blogeja lukiessani, että useilla bloggaajilla on erikseen facebook-sivut, instagram-tilit ynnä muut tiedonvälityskanavat blogeilleen. Rahalla saa tietenkin myös näkyvyyttä. Ylipäänsä on hienoa, että ihmiset lukevat blogeja ja kirjoittelevat sellaisia. Toivottavaa on, että blogien kohteet eivät tunne pelkkää vaivaantuneisuutta lukiessaan tekstejä itsestään myöhemmin tulevaisuudessa, vaan osaavat kenties olla kiitollisia, että tätä elämänvaihetta on tässä muodossa tallennettu. Mene ja tiedä.

Samalla kun pohdin parin vuoden takaisia, olen pyöritellyt joululoman jälkeen jatkuvien töiden oppitunteja mielessäni. Lukion historian 3. kurssilla (HI3) käydään läpi Suomen historiaa. Olen auttamattomasti aikataulusta jäljessä, sillä niin paljon olisi asioita (kohtuuttoman mielenkiintoisia) läpi käytävänä ja niin vähän aikaa käytettävissä. Ennen kun siirrymme ryhmän kanssa käsittelemään 1920- ja 30-lukujen Suomea, käytämme vielä tovin aikaa siihen, mitä tapahtui Suomessa 100 vuotta sitten, vuonna 1918. Tämän muistovuoden pohdiskelun käynnisti tasavallan presidentti S. Niinistö uuden vuoden puheessaan. Otteella tuosta puheesta ajattelin käynnistää myös tämän viikon ensimmäisen HI3 tunnin.

Kovin on toinen todellisuus tämä vallitseva, kuin se silloin. Vaikka samoja vastakkainasetteluja löytyy myös tästä ajasta. Isäni isoisä, 1950-luvulla edesmennyt Jalmari, lähti Etelä-Pohjanmaalta valkoisen armeijan mukana häätämään venäläisiä maasta. Kohdatessaan rintamalla punaisia hänelle selvisi, että tässä leikissä tapetaan omia, vasta itsenäistyneen Suomen asukkaita. Ei ollut Jalmari ainoa, jolle asianlaita valkeni tähän tapaan. Mitä mahtoi Jalmari miettiä tuona hetkenä, kun todellisuus sodasta paljastui? Vuonna 1918 elettiin usean totuuden, monien erilaisten todellisuuksien aikaa. Nykyisin puhutaan kuplista. Elätkö sinä kuplassa. Minä elän. Onko kenelläkään lainata neuloja?

Vuotta 1918 tullaan nyt sata vuotta myöhemmin pyörittelemään lehtien palstoilla ja eri medioiden virroissa varmasti riittämiin. HS:n kuukausiliite aloitti viime launtaina. Silminnäkijät kertovat tammikuusta 1918 juttu kannattaa lukea.

Mielelläni muistelen kuitenkin kahden vuoden takaisia ja sitä mitä tapahtui 10 vuotta sitten, kuin tuota käsittämätöntä ajanjaksoa maamme historiassa. Kahdeksas päivä tammikuuta vuonna 2008 syntyi kahdeksan pientä westie-palleroa Tampereen suunnalla. Näistä yksi, toinen narttupennuista, sai pari kuukautta myöhemmin nimekseen Vappu Simone. Hämmentävän kauan on siitä, kun tuo pieni valkoinen karvapötkylä kannettiin ensimmäistä kertaa silloiseen Herttoniemen kotiimme. Sittemmin olen tullut isäksi, valmistunut yliopistosta, mennyt naimisiin, ottanut järjettömän kokoisen asuntolainan, saanut viran, saanut toisen lapsen, vanhentunut, vaan en niinkään viisastunut. Vappu on ollut elämässä mukana koko aikuisikäni, sillä en minä aikuinen silloin ainakaan ollut, kun Vappu muutti samaan huusholliin, hyvä jos vieläkään. Vappu on ollut monessa elämänvaiheessamme mukana ja monta tarinaa jaksanut kuunnella. Paras terapeutti ikinä. Onnea 10-vuotiaalle! Toivokaamme tämän veikeän karvakasan matkaavan kanssamme vielä lukuisia koiran vuosia.

Minä ja Vappu toivomme lunta.