Hurrataanko
sinulle, kun onnistut tekemään tarpeesi pönttöön? Saatko ylitsevuotavaa
suitsutusta, kun tiristät muutamia tippoja nestettä putkistostasi pöntön
pohjalle? Taputatko suorituksellesi? Hymyiletkö hurmaavaa hymyäsi ja säteiletkö
maagista valoa, kun olet onnistunut edellä mainituissa puuhissa? Jos et, niin
pitäisikö. Tulla lapseksi jälleen.
Tässä
kuluneen kahden vuoden aikana on ollut hetkiä, kun on tuntunut, että elämä on
yhtä pyllynpesemistä ja vaipanvaihtoa. Niitä hetkiä ei ole ollut ihan vähän ja yhä niitä on,
mutta orastavaa helpotusta on näköpiiriin ilmaantunut. Ennen päiväkodin aloitusta
pottaaminen oli lapsen mielestä vastenmielistä puuhaa. Kaveri saattoi kyllä riulle
istahtaa, mutta nousi jo sekunnin päästä muihin toimiin. Toimiahan tuon
ikäisellä riittää. Ei ole kahleita, tai jos on, niistä ei välitetä. Ja aina voi
itkeä ja huutaa. Satunnaisia olivat poton pohjalle ilmaantuneet tuotteet, mutta kyllä
niille harvoille osoitettiin sitten kaikki saatavilla oleva tuki ja riemu. Päiväkodin
myötä, kuten viime kirjoituksessa mainitsin, isoja kehitysaskelia ollaan
otettu. Tai siis lapsi on. Itse tunnun taantuvan. Ehkä se synnyttää tasapainoa
meidän perhekuntaan.
Päiväkodin tuomista kehitysaskelista potalle oppimisen,
pottaamisesta iloisen ja hyväntuulisuutta ympärilleen säteilevän toimen, lasken
tällä hetkellä eniten kiitollisuutta tarjoavaksi seikaksi. Luontaisia
kehitysaskeleita nämä lienevät, mutta päiväkodin tarjoamaa boostia ei parane
väheksyä. Kun saman ikäiset lapsoset istuvat pottaympyrässä, kuin muinaiset
suomalaiset nuotiopiirissä, ilmassa on taikaa. Tuo taika on kehityksen taikaa,
mallioppimisen ja ryhmäpaineen kaunis liitto. Ja kun palkintona tarjoillaan
hymyä ja naurua, kättentaputusta ja vilpitöntä hyväksyntää, ollaan asian
ytimessä. Potalla olo ei ole enää vaade, vanhempien kireyttä ilmanalaan
tihuttava ”istuisit nyt kulta siinä potalla” - pyyntö, vaan mahdollisuus, pakahduttavan hyvältä tuntuva olo (ainakin siltä näyttävä) pienessä ihmisessä, ”katsokaa, minä osaan” – niin onhan tuota nyt mahtava seurata.
Lapsen toimipiste. Aiempaa käyttäjää (isoveljeä) lahjottiin tarroilla. Vappu pohtii, josko joku pesisi tassut. |
Ja
kyllä me ollaan taputettu, iloittu ja riemuittu. Pyydetty veli ja naapuri ynnä
kadun mies katsomaan. Laulettu ja tanssittu. On kuin kyseessä olisi riitti,
siirtymävaihe pöksyynpaskomisesta pöntölläoperoimiseen. No lähestyyhän tuo kovaa
vauhtia kahden vuoden rajapyykkiä! En tiedä milloin on oikea aika aloittaa
potalle opettelu? Saako patistaa? Lahjoa? Kun se nyt vaan on niin helppo
ratkaisu laittaa se vaippa. Jokainen vaippa, joka laittamatta jää, on voitto.
Tästä ja lastenhoidon ekologisesta jalanjäljestä kirjoittelin viime syksynä.
Onhan tämä hyvin pitkälti myös viitseliäisyys kysymys. Ei se lapsi sinne
potalle automaattisesti aloita paskomaan. Sinun täytyy istua vieressä ja tehdä
lykkäämisharjoitteita, ähistä ja puhista, näytellä suoritusta, pantomiimata
tämä pyhä toimitus.
Tätä kasvunvaihetta seuratessani mieleeni
on noussut kuva Intian matkalta 10 vuoden takaa. Muistan etuoiketettuna
valkoisena lännenmiehenä katselleeni Intian, niin jättikaupunkien kuin
pienimpienkin kylien elämää totaalisen kulttuurishokin vavisuttamana. Eräs
muistikuva on noussut viime aikoina taas vahvasti esiin. Tien laidalla, ojan
reunalla pieni, kenties 2-vuotias alaston heiveröinen lapsi istui kyykyssä.
Katselin tätä lasta ja huomasin, että hän on tarpeillaan. Ei pisulla, vaan sillä
toisella. Keskellä ihmisvilinää, huumaavia ja pyörryttäviä tuoksuja, keskellä
kaikkea mahdollista kuviteltavissa olevaa epäoikeudenmukaisuutta, tämä kuva jäi
yhtenä voimakkaimmista mieleeni. Ja sen vaikutus on lasten myötä vaan kasvanut.
Tuohon näkyyn tiivistyi silloin se epäoikeudenmukaisuus mikä maailmassa
vallitsee. Tiivistyi, vaikka mitä minä tiesin tuon lapsen elämästä, hänen päivien
kulustaan, menneisyydestä saati tulevaisuudesta. Niiden aavistusten varassa mitä
minulla oli, johtopäätökseni tein. Mahdollisesti kastiton katulapsi, yksi
Intian miljoonista. Arviolta 40% maailman katulapsista elää Intiassa. Nyt tuo näky
muistuttaa minulle siitä, että oma lapseni saa istua potolla. Hänen ei tarvitse
likaisena ja alastomana tehdä tarpeitaan maantien laitaan.
Istuin juuri tuossa yksi päivä pojan vieressä vessassa. Kun
kaveri meni omalle toimipisteelleen, istuin minä vessanpöntölle. Kansi oli
tosin kiinni ja housut jalassa. Lapsi punnersi, lykkäsi ja huomasin itse
automaattisesti matkivani. Toimii se siis toiseenkin suuntaan. Lapsi katsoi
suoraan isäänsä silmiin, kun tulosta ei potan pohjalle hyvästä yrityksestä
huolimatta tullut, hieman kaihoa katseessaan. Kysyin, eikö tullut kakkaa ja lapsi vastasi, ”ei kakkaa”. Ei kakkaa tällä kertaa. Perusasioiden äärellä on hyvä ja onnellista olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti